Ollaanpa aivan rehellisiä: jos et ole koskaan yrittänyt epätoivoisesti metsästää Suomen Kansallisoopperan Pähkinänsärkijän lippuja lokakuisena tiistaiaamuna järjestelmän kaatuillessa, et ehkä täysin ymmärrä tämän teoksen merkitystä suomalaiselle kulttuurikansalle. Baletti on fyysistä, raakaa ja äärimmäisen kurinalaista hikistä työtä, joka paketoidaan katsomoon täydellisenä illuusiona. Juuri siksi Viva Classican toimituksessa istuessamme ja viikoittaisia uutuuslevyjä arvioidessamme palaamme säännöllisesti klassisen baletin ytimeen – Tšaikovskin partituureihin.
Klassinen baletti ei pärjää pelkällä estetiikalla. Se tarvitsee moottorikseen musiikin, joka kestää satoja kuuntelukertoja. Kun siirrymme joulun kaupallisesta yltäkylläisyydestä Joutsenlammen synkkään romantiikkaan, puhumme oikeastaan kahdesta ääripäästä, jotka pitävät koko maailman balettitaloja pystyssä. Kirjaimellisesti. Ilman Pähkinänsärkijän tuomia lipputuloja moni talo joutuisi laittamaan ovet säppiin jo ennen kevätkautta.
Se kuuluisa kassanpelastaja ja pariisin salakuljetustemppu
Pähkinänsärkijää (1892) pidetään usein balettimaailman helpoimpana sisäänheittotuotteena, mutta tosiasiassa sen musiikillinen rakenne on huikaisevan monimutkainen. Tšaikovski itse asiassa vihasi koko sävellysprosessia ja piti aiempaa Prinsessa Ruusustaan paljon onnistuneempana. Mutta katsopas, mitä hän teki instrumentaation kanssa.
Makeishaltijattaren tanssissa kuuluva taivaallinen, kilkattava ääni ei tullut tyhjästä. Tšaikovski oli löytänyt Pariisista uuden instrumentin, celestan, ja salakuljetti sen kaikessa hiljaisuudessa Pietariin, jotta hänen kilpailijansa Rimski-Korsakov ja Glazunov eivät ehtisi soinnittaa teoksiaan sillä ensin. Tämä on se taso, millä 1800-luvun lopun venäläiset säveltäjät operoivat. Kun nykyään istut Töölönlahdella punaisella samettipenkillä ja odotat toisen näytöksen huipennusta, kuuntele tarkkaan orkesterimonttuun. Sen celestan ääni on yhä tismalleen yhtä selkäpiitä karmivan kirkas kuin vuoden 1892 kantaesityksessä Mariinski-teatterissa.
Näyttämöllä ensimmäinen näytös on pitkälti lastenkutsujen kaaosta ja pantomiimia. Saksalaisen E.T.A. Hoffmannin alkuperäinen tarina oli puhdasta kauhua, mutta balettiversiossa särmät on hiottu pois. Silti, kun jättimäinen joulukuusi alkaa kasvaa näyttämöllä ja musiikki paisuu vaskien ja jousien voimalla hirvittäviin mittasuhteisiin, kyynisimmänkin kriitikon on pakko myöntää, että tempo vetää mukaansa. Kokemuksestani voin kertoa, että juuri tuo nimenomainen crescendo on se hetki, jolloin uusi sukupolvi jää peruuttamattomasti koukkuun klassiseen taidemusiikkiin.
Joutsenlampi: 32 fouettéta ja verta varvastossuissa
Jos Pähkinänsärkijä on viihtyisä illallinen ystävien kesken, Joutsenlampi on maratonjuoksu ilman kenkiä. Olen nähnyt lukuisia versioita ympäri Eurooppaa, mutta suomalainen yleisö ottaa tämän teoksen jotenkin erityisen syvästi vastaan. Ehkä se johtuu meidän kollektiivisesta mieltymyksestämme melankoliaan. Muistellaanpa vaikka sitä, että Suomen Kansallisbaletti – tai tuolloin Suomalainen Baletti – aloitti koko taipaleensa nimenomaan Joutsenlammella tammikuussa 1922 Aleksanterin teatterin kapealla näyttämöllä Bulevardilla.
Joutsenlampi (kantaesitys 1877, joka muuten oli valtava floppi) lepää täysin yhden ihmisen harteilla: Odette/Odilen roolin tanssivan ballerinan. Sama nainen esittää sekä herkkää, lumottua valkoista joutsenta että viettelevää, teknisesti aggressiivista mustaa joutsenta. Mustan joutsenen pas de deux’ssa nähtävät kuuluisat 32 fouettéta, eli piiskaavaa piruettia samalla jalalla pyörien, ovat klassisen baletin äärimmäinen tulikoe.
Älkää antako illuusion hämätä, sillä katsomoon asti ei näy se tuska, mitä kärkikengät aiheuttavat. Nykypäivän tanssijat käyttävät usein polymeereillä vahvistettuja Gaynor Minden -tossuja, jotka kestävät pidempään kuin perinteiset pahvista ja liimasta kerrostetut Freedit, mutta varpaat ovat silti teippien, lampaanvillan ja rakkolaastareiden kätköissä veriläikillä. Kun se kovan kärjen kopina osuu näyttämön vaneriin, siinä ei ole mitään keijukaismaisen kevyttä. Se kuulostaa urheilulta.
Muutamia asioita näyttämöltä, jotka usein jäävät huomaamatta
- Orkesterin oboistilla on Joutsenlammessa melkoinen vastuu, sillä se aavemainen ykkösteema on täysin hänen puhallustekniikkansa varassa (ja muistan eräänkin illan vuodelta 2014, jolloin oboe päästi aivan pienen, särähtävän sivuäänen – koko katsomo tuntui pidättävän hengitystään sekunnin ajan).
- Katsokaa joskus pelkästään taustalla tanssivan corps de ballet’n, eli kuoron, jalkoja linjoissa, sillä jos Joutsenlammen toisessa näytöksessä rivistö ei hengitä ja liiku tismalleen samassa nanosekunnissa, koko kohtauksen hypnoottinen teho romahtaa välittömästi.
- Mustan joutsenen fouetté-sarjassa todellisen huipputanssijan tunnistaa siitä, pysyykö hänen tukijalkansa koko 32 pyörähdyksen ajan korkeintaan yhden postimerkin kokoisella alueella näyttämöä. Osa tuppaa ajautumaan metritolkulla kohti orkesterimonttua.
- Pähkinänsärkijän lumihiutaleiden tanssi vaatii näyttämötekniikalta kammottavia määriä paperisilppua tai nykyisin useammin saippuapohjaista tekolunta, ja voitte vain kuvitella, kuinka liukkaaksi synteettinen materiaali tekee muovimatolla päällystetyn tanssilattian juuri siinä kohtauksessa, jossa pitäisi hyppiä kaikista korkeimmalle.
Musiikin ja liikkeen armoton liitto
Viva Classican keikka-arvioita kirjoittaessani huomaan jatkuvasti yhden toistuvan ilmiön. Ihmiset tulevat balettiin katsomaan visuaalista spektaakkelia, mutta he poistuvat salista vahvasti alitajuntaan painuneen musiikin kanssa. Tšaikovskin kyky kutoa leimallisia motiiveja – wagnerilaisia Leitmotifeja kevyemmässä ja venäläisemmässä muodossa – tekee Joutsenlampi-partituurista pikemminkin sinfonisen teoksen kuin pelkän säestyksen. Kapellimestarin rooli on baletissa hirvittävä. Hänen silmänsä on oltava liimattuna näyttämölle. Jos solistin jalka on maitohapoilla ja hyppy jää ilahduttavan pitkäksi mutta painavaksi, orkesterin on hidastettava tahtia juuri murtosekunnin verran ottaakseen tanssijan musiikillisesti kiinni alastulossa. Rytmin on taivuttava lihan ehdoilla, ei toisinpäin.
Nykyisin oopperataloissa näkee paljon modernia ohjausta, joissa Pähkinänsärkijä on voitu viedä mielisairaalaan tai Joutsenlampi sijoittaa öljytuhon keskelle. Olen istunut näissäkin katsomoissa, enkä välttämättä edes inhoa niitä. Joskus pölyä pitää tuulettaa. Mutta lopulta mikään ei korvaa sitä alkuperäistä asetelmaa, missä kymmenet valkoiset tyllihameet värisevät hämärässä valaistuksessa ja jousisto aloittaa sen kohtalokkaan laskevan teeman. Se iskee aina suoraan rintalastan alle.
Molemmat teokset jakavat myös saman historiallisen ironian. Ne sävellettiin valtavien paineiden ja epäilysten puristuksessa. Kumpaakaan ei ymmärretty täysin ensiesityksessään. Kuitenkin juuri ne ovat määritelleet mielikuvamme siitä, miltä 1800-luvun näyttämötaiteen jaloin muoto kuulostaa ja näyttää. Joten kun ensi kerralla kuuntelet kotona Sibeliuksen tuotantoa tai jotain Mozartin jousikvartetoista, laita välillä soittimeen Venäjän suurimman neurootikon balettimusiikkia. Sulje silmät. Kuulet aivan varmasti hartsin narskunan lattiaa vasten ja tunnet teatterin vahvan ilmanvaihdon ihollasi. Se ei ole pelkkää musiikkia, se on puhdasta, fyysistä ihmisen kestävyyden ylistystä nuottiviivastolla.
0 kommenttia