Kun puhumme klassisesta musiikista Suomessa, keskustelu kääntyy ennemmin tai myöhemmin seiniin. Siis kirjaimellisesti seiniin, lattioihin ja kattoon. Viva Classican toimituksessa olemme vuosien varrella istuneet sadoissa konserteissa – joskus kyynelehtien liikutuksesta, joskus tuskastuneena siitä, että alttoviulut hukkuvat puuron sekaan. Musiikki ei tapahdu tyhjiössä, ja rehellisesti sanottuna tilalla on joskus jopa suurempi merkitys kuin itse solistilla.
Suomi on jännä maa tässä suhteessa. Meillä on pitkään ollut maailmanluokan kapellimestareita ja orkestereita, mutta pitkään he joutuivat soittamaan tiloissa, jotka muistuttivat akustisesti lähinnä kenkälaatikkoa – ja siis sitä huonoa sellaista. Tilanne on onneksi muuttunut radikaalisti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Olemme siirtyneet monitoimisalien kompromisseista tiloihin, joissa nuppi putoaa pelkästä äänen kirkkaudesta.
Tässä ei ole tarkoitus luetella jokaista kunnantaloa, jossa on piano, vaan käydä läpi ne paikat, joissa musiikin aikakaudet barokista modernismiin todella heräävät henkiin. Ja kyllä, aion olla täysin rehellinen myös niistä paikoista, jotka ovat arkkitehtonisesti upeita mutta korville painajaisia.
Helsingin dilemma: Alvar Aallon perintö ja Musiikkitalon viinitarha
Jos olet seurannut Suomen kulttuurikeskustelua, tiedät, että mikään ei herätä yhtä paljon intohimoja kuin Helsingin konserttisalitilanne. Se on kuin huonosti käsikirjoitettu ooppera, joka kesti vuosikymmeniä.
Finlandia-talosta on pakko puhua, vaikka se tekeekin kipeää. Rakennushan on ikoninen. Marmori hohtaa (tai käpristyy, riippuen vuodesta) ja Töölönlahden maisema on vertaansa vailla. Mutta meidän on myönnettävä tosiasiat: akustisesti sali on aina ollut ongelmallinen klassiselle sinfoniaorkesterille. Kun Helsingin kaupunginorkesteri soitti siellä, ääni tuntui usein jäävän lavalle tai karkaavan jonnekin yläilmoihin saapumatta koskaan takariville kirkkaana. Se on loistava paikka konferensseille ja vahvistetulle puheelle, mutta Sibeliuksen sinfonioiden nyanssit kärsivät siellä aina.
Sitten tuli Musiikkitalo vuonna 2011. Muistan ensimmäisen kerran, kun astuin isoon saliin. Se ei ole perinteinen ”kenkälaatikko”, vaan niin sanottu vineyard-malli eli viinitarhamainen katsomo, jossa yleisö istuu orkesterin ympärillä. Akustiikan suunnitteli japanilainen Yasuhisa Toyota, ja sen kuulee.
Musiikkitalon ääni on armoton. Se on niin erotteleva, että jos kakkosviulisti raapaisee nuotin sadasosasekunnin myöhässä, kuulet sen piippuhyllylle asti. Jotkut pitävät tätä saundia hieman ”kliinisenä” verrattuna vanhan maailman konserttisalien lämpöön. Itse olen oppinut rakastamaan sitä. Se pakottaa orkesterin soittamaan paremmin. Erityisesti myöhäisromantiikan raskaat teokset ja Jean Sibeliuksen myöhäistuotanto saavat siellä tilaa hengittää, ilman että bassot puurouttavat koko äänimaisemaa.
Lahden Sibelius-talo: Kun puu tekee ihmeitä
Jos kysyt minulta – tai keneltä tahansa muulta Viva Classican vanhalta toimituskunnalta – mikä on Suomen paras konserttisali, vastaus tulee aika nopeasti: Lahden Sibelius-talo.
Tässä on jotain melkein maagista. Vuonna 2000 valmistunut talo sijaitsee vanhassa tehdasympäristössä Vesijärven rannalla, ja sen sydän on valtava puinen konserttisali. Akustiikan nero Russell Johnson teki täällä jotain, mikä on sittemmin noussut legendaksi. Hän ymmärsi, että puu ei ole vain materiaali, se on instrumentti.
- Salin sivuseinillä on massiiviset kaikukammiot. Nämä eivät ole mitään koristeita, vaan valtavia betonisia tiloja, joiden ovia avaamalla ja sulkemalla salin jälkikaiuntaa voidaan säätää. Jos soitetaan intiimiä kamarimusiikkia, ovet ovat kiinni. Jos lavalla on iso sinfoniaorkesteri ja tarvitaan katedraalimaista sointia, ovet avataan ja tilavuus kasvaa tuhansilla kuutioilla.
- Materiaalin tuntu on välitön. Siinä missä Musiikkitalo on lasia ja tummaa puuta, Sibelius-talo tuoksuu metsälle. Liimapuupalkit ja vaneri luovat lämmön, joka tarttuu ääneen. Kun Sinfonia Lahti soittaa täällä, jousisto soi ”pyöreämmin” kuin missään muualla Suomessa.
- Hinta-laatusuhde on hämmentävä. Rakennus maksoi aikoinaan murto-osan Helsingin hankkeista, mutta lopputulos on akustisesti maailman kärkeä. The Guardian ja Wall Street Journal eivät turhaan ole ylistäneet sitä yhdeksi Euroopan parhaista saleista.
Jos et ole koskaan käynyt Lahdessa konsertissa, tee itsellesi palvelus. Osta lippu, ota väliajalla kahvi ja katso järvelle. Se on kokonaisvaltainen elämys.
Tampere-talo ja Oulun Madetoja-sali
Tampere-talo on Pohjoismaiden suurin kongressi- ja konserttikeskus, ja sen Iso sali on mitoiltaan valtava, lähes 2000 paikkaa. Akustiikka on mielenkiintoinen tapaus. Sali on erittäin monikäyttöinen, mikä on usein kirosana klassiselle musiikille, mutta Tampereella on onnistuttu yllättävän hyvin. Erityisesti oopperaesitykset toimivat täällä loistavasti, koska tila kestää suuretkin volyymit ilman säröytymistä.
Oulussa sijaitseva Madetoja-sali (nimetty tietenkin Leevi Madetojan mukaan, jonka elämäkertoja olemme sivunneet myös portaalissamme) on toinen puurakentamisen taidonnäyte. Se on perinteisempi kenkälaatikkomalli. Oulun sali on hieman armeliaampi soittajille kuin Helsingin Musiikkitalo; se sekoittaa äänen kauniisti. Ainoa miinus on joskus ilmastoinnin humina hiljaisimmissa kohdissa – pieni yksityiskohta, joka saattaa häiritä hifistelijää, mutta normaali kuulija tuskin kiinnittää siihen huomiota.
Miten valitset parhaan istumapaikan?
Tässä kohtaa moni tekee virheen. Ostetaan kalleimmat liput permannon etuosasta ajatellen, että ”lähellä on paras”. Ei muuten ole. Ei ainakaan klassisessa musiikissa. Jos istut kolmannella rivillä, näet kyllä kapellimestarin hien ja solistin sormitukset, mutta ääni menee ns. pään yli. Kuulet viulut liian kovaa ja puhaltimet liian hiljaa.
Oman kokemukseni perusteella, tässä on ns. ”kultainen vyöhyke” eri saleissa:
- Kenkälaatikkosaleissa (kuten Lahden Sibelius-talo tai Turun konserttitalo) paras balanssi löytyy usein permannon puolivälistä tai hieman sen takaa, keskeltä. Tai vielä parempi: ensimmäisen parven eturivi. Siellä ääni on ehtinyt sekoittua täydelliseksi kokonaisuudeksi.
- Musiikkitalon kaltaisessa viinitarhasalissa säännöt ovat toiset. Koska orkesteri on keskellä, ääni leviää joka suuntaan. Itse suosin katsomonosia C ja S (sivuttain orkesteriin nähden) tai jopa E-katsomoa orkesterin takana. Orkesterin takana istuminen on elämys: näet kapellimestarin kasvot ja olet ”sisällä” lyömäsoittimissa. Ääni on siellä usein yllättävän hyvä, vaikka laulusolistin kohdalla se ei olekaan optimaalista.
- Vältä paikkoja syvällä parvekkeen lipan alla. Fysiikan lait ovat lahjomattomia: jos istut betonilipan alla takaseinässä, korkeat taajuudet leikkautuvat pois ja ääni on tunkkainen. Maksat lipusta saman hinnan, mutta saat vain puolet taajuuksista.
Akustiikan helmet kesä-Suomessa
Suomen kesä ja musiikkijuhlat ovat oma lukunsa. Viva Classica on vuosien varrella listannut satoja kesätapahtumia, ja niissä tilat ovat usein kaikkea muuta kuin virallisia konserttisaleja.
Kuhmon Kamarimusiikki soi Kuhmon kirkossa ja Kontion koulussa. Akustiikka on… no, se on mitä on, mutta tunnelma korvaa kaiken. Koulun liikuntasalissa on soitettu maailmanluokan kvartettoja, ja kun ikkunasta paistaa yötön yö, kukaan ei valita jälkikaiunta-ajasta.
Vanhat kivikirkot, kuten Naantalin kirkko tai Porvoon tuomiokirkko, ovat akustisesti haastavia pitkän kaikunsa vuoksi. Nopea juoksutus barokkiviululla voi puuroutua sekamelskaksi. Mutta hitaassa, hengellisessä musiikissa kiviseinät antavat soinnille sellaista pyhyyttä ja syvyyttä, jota millään digitaalisella kaiulla ei voi replikoida.
Yhteenveto: Tilan tuntu
Loppujen lopuksi sali on vain kehys. Olen kuullut elämäni tylsimmän konsertin akustisesti täydellisessä salissa ja itkenyt liikutuksesta vetoisessa puukirkossa. Mutta kun huippuorkesteri, inspiroitunut kapellimestari ja täydellinen sali kohtaavat – kuten usein vaikkapa viikon levyarvosteluissamme mainituissa live-taltioinneissa – silloin syntyy jotain suurempaa. Seuratkaa ohjelmistoa, mutta vilkuilkaa välillä myös ylös kattoon. Siellä se taika tapahtuu.