Sanotaan se nyt suoraan: joskus pelkkä musiikin kuuntelu ei riitä. Joskus sitä kaipaa sanoja selittämään sen merkillisen tunteen, kun orkesteri hiljenee juuri ennen suurta finaalia, tai kun viulusoolo osuu johonkin sellaiseen hermoon, jota et tiennyt olevankaan. Olemme pyörittäneet Viva Classicaa vuosia, kahlianneet läpi barokin kiemurat ja modernismin riitasoinnut, ja yksi asia on käynyt selväksi – säveltäjät ja muusikot ovat usein (yllättävää kyllä) varsin eteviä myös sanallisesti.
Päivän ajatus ei ole meille pelkkä täytekenttä sivupalkissa. Se on tapa pysähtyä. Klassisen musiikin maailma voi välillä tuntua raskaalta akateemisine analyyseineen ja teosanalyyseineen. Kuka jaksaa lukea tuhannen sanan esseetä sonaattimuodosta maanantaiaamuna? Ei kukaan. Mutta yksi lause Sibeliukselta? Se menee kahvin kanssa alas mukisematta.
Miksi muusikot puhuvat parhaiten hiljaisuudesta?
On ironista, että parhaat aforismit musiikista käsittelevät usein sen puutetta. Tai tarkemmin sanottuna taukoja. Claude Debussy, tuo ranskalainen impressionisti, joka maalasi äänillä paremmin kuin monet siveltimellä, totesi aikoinaan jotain, joka on jäänyt soimaan päähäni vuosikausiksi:
”Musiikki on taukojen välistä hiljaisuutta.”
Nerokasta, eikö? Se pakottaa miettimään. Jos olet koskaan istunut Musiikkitalon konserttisalissa Helsingissä ja kuunnellut sinfonian viimeisen nuotin hiipuvan pois, tiedät, että se hetki – se täydellinen hiljaisuus ennen aplodien ryöppyä – on usein illan väkevin kokemus. Se on se tila, jossa musiikki oikeasti ”tapahtuu” kuulijan pään sisällä.
Mozart oli samoilla linjoilla, tosin hieman pragmaattisemmin. Hän muistutti, että hiljaisuus on musiikissa vähintään yhtä tärkeä efekti kuin fortissimo. Tämä on hyvä muistutus meille nykyihmisille, joiden elämä on yhtä jatkuvaa meteliä ja notifikaatioiden piippausta.
Kun säveltäjät piikittelevät (Hupaisia totuuksia)
Klassinen musiikki otetaan usein aivan liian vakavasti. Frakit päällä, ryppy otsassa. Mutta kun luet säveltäjien kirjeenvaihtoa tai elämäkertoja, huomaat nopeasti, että nämä ihmiset — Beethovenista Stravinskyyn — olivat usein sarkastisia, turhautuneita ja hykerryttävän inhimillisiä. Viva Classican toimituksessa nauramme usein sille, miten vähän asiat ovat muuttuneet 200 vuodessa.
Otetaan esimerkiksi Richard Wagner. Hänen musiikkinsa on massiivista, paikoin uuvuttavaa neroutta. Rossini, italialaisen oopperan mestari, lohkaisi Wagnerista osuvasti:
- Wagnerilla on ihania hetkiä, mutta kamalia varttituntisia.
- Tämä naurattaa joka kerta, kun istun oopperassa ja kolmas tunti Wagneria on alkamassa ja selkä on jo jumissa. Se on rehellistä. Se myöntää, että taidevaikutus vaatii joskus fyysistä kestävyyttä.
- Erik Satie puolestaan totesi Ravelista: ”Hän kieltäytyy olemasta Kunnialegioonan jäsen, mutta kaikki hänen musiikkinsa hyväksyy sen.” Se on tyly, mutta kertoo valtavasti aikakauden ilmapiiristä ja säveltäjien keskinäisestä kinastelusta.
Entä oma kansallissankarimme Jean Sibelius? Ainola-vierailulla oppaat kertovat usein tarinoita Janne-sedän luonteenlaadusta, mutta hänen legendaarisin huomionsa liittyy kritiikkiin. Tämä on lohdullinen ajatus kenelle tahansa, joka on saanut huonoa palautetta töissä:
”Älä koskaan kiinnitä huomiota siihen, mitä kriitikot sanovat. Kukaan ei ole koskaan pystyttänyt patsasta kriitikolle.”
Tämä on ”Päivän ajatus” parhaimmillaan. Se antaa luvan olla välittämättä muiden mielipiteistä ja keskittyä omaan tekemiseen. Sibelius tiesi, mistä puhui – häntäkin riepoteltiin lehdistössä, mutta kenen pää nyt komeilee seteleissä (tai no, entisissä markoissa)?
Musiikki elämän peilinä
Viva Classican tarkoitus on ollut toimia kulttuurioppaana – ei vain luetella, missä konsertti on, vaan avata sitä, miksi sinne kannattaa mennä. Usein vastaus löytyy filosofisemmalta puolelta. Friedrich Nietzsche, joka oli itsekin amatöörisäveltäjä (ja varsin kehno sellainen, jos rehellisiä ollaan), osui naulan kantaan sanoessaan, että ”ilman musiikkia elämä olisi erehdys”.
Se kuulostaa dramaattiselta, tiedän. Mutta mietippä hetki. Kuvittele hautajaiset ilman urkuja. Häät ilman marssia. Tai se sunnuntai-iltapäivä, kun ulkona sataa räntää ja laitat Bachin sellosarjat soimaan. Musiikki ei ole vain viihdettä; se on se kitti, joka pitää tunne-elämämme kasassa.
Tässä muutamia ajatuksia, joita olemme keränneet vuosien varrella ja jotka ovat resonoineet lukijoissamme:
- Platon väitti musiikin antavan sielun universumille ja siivet mielelle. Kuulostaa korkealentoiselta, kunnes laitat kuulokkeet päähän ruuhkabussissa ja yhtäkkiä harmaa marraskuu muuttuukin siedettäväksi elokuvakohtaukseksi. Musiikki muuttaa todellisuutta.
- Leonard Bernstein, tuo kapellimestareiden rocktähti, sanoi musiikin nimeävän ne nimeämättömät ja viestivän tuntemattomasta. Eikö olekin totta? Miten selität sanoin Schubertin Winterreisen aiheuttamaa alakuloa? Et mitenkään. Musiikki tekee sen puolestasi.
- Toisaalta Igor Stravinsky oli paljon kyynisempi. Hän väitti, ettei musiikki pysty ilmaisemaan mitään muuta kuin itseään. Se on vain ääntä ja rakennetta. Tämä on virkistävä vastakohta romantiikan ajan tunnevyörytykselle. Joskus C-duuri on vain C-duuri.
Miten käyttää näitä ajatuksia arjessa?
Tämä sivu ei ole vain lista sitaatteja, joita voi kopioida Facebook-statukseen (vaikka ne toimivat siinäkin mainiosti). Kyse on näkökulman vaihtamisesta. Olemme huomanneet viikkoarvosteluissamme, että tekninen jargoni – puhutaan sitten fuugan rakenteesta tai atonaalisista harmonioista – usein vieraannuttaa uudet kuulijat. Aforismit ovat porttihuume klassiseen musiikkiin.
Kun seuraavan kerran menet konserttiin – olipa kyseessä Radion sinfoniaorkesteri tai pieni kamarimusiikki-ilta paikallisessa kirkossa – ota jokin näistä ajatuksista mukaasi. Jos tiedät, että ohjelmistossa on raskasta Bruckneria, muista Mahlerin ajatus: ”Sinfonian täytyy olla kuin maailma. Sen täytyy syleillä kaikkea.” Silloin ymmärrät paremmin, miksi teos kestää 80 minuuttia ja seilaa epätoivosta riemuun. Se yrittää kuvata kaiken.
Pieni varoituksen sana
Kaikki sanottu ei ole viisasta, vaikka sanojana olisi Beethoven. Osa historiallisista sitaateista on aikansa eläneitä, ja osa on suoraan sanottuna elitististä höpötystä. Me Viva Ceramicassa olemme aina yrittäneet suodattaa pois sen pölyttyneimmän osaston. Musiikin ei pidä olla museo, jossa pelätään koskea mihinkään. Kuten Gustav Mahler (taas hän, mies osasi puhua) sanoi: ”Perinne ei ole tuhkan palvomista, vaan tulen vaalimista.”
Tämä on ehkä tärkein ”Päivän ajatus”, jonka voimme tarjota. Älä kuuntele Mozartia vain siksi, että se on ”sivistynyttä”. Kuuntele sitä, jos se sytyttää sinussa jonkin liekin. Jos ei sytytä, vaihda levyä. Elämä on liian lyhyt tylsälle musiikille, sanoi kuka asiantuntija tahansa.
Toivottavasti nämä mietelauseet antavat pientä kipinää päivääsi. Musiikki on siitä kummallinen taiteenlaji, että se on täysin abstraktia mutta vaikuttaa meihin fyysisesti. Sanat ovat kömpelöitä työkaluja sen kuvaamiseen, mutta joskus joku osuu oikeaan. Ja silloin se tuntuu melkein yhtä hyvältä kuin täydellinen kadenssi.