Ollaanpas heti aluksi rehellisiä: klassisen musiikin ”uutiset” eivät ole samanlaista tykitysta kuin päivänpolitiikka tai pörssikurssit. Mutta jos luulet, että tällä kentällä ei tapahdu mitään, olet kuunnellut liikaa hissimusiikkia ja liian vähän sitä, mitä esimerkiksi Musiikkitalon kulisseissa tai kansainvälisillä levymarkkinoilla oikeasti kuhisee. Suomi on klassisen musiikin suurvalta – väkilukuun suhteutettuna meillä on naurettavan paljon huippukapellimestareita, säveltäjiä ja orkestereita. Siksi tämä sivu, ja koko Viva Classica, on olemassa.
Tässä osiossa pureudumme siihen, mistä konserttisalien kahvioissa ja harjoitustauoilla puhutaan juuri nyt. Emme tyydy pelkkiin lehdistötiedotteisiin ilman kritiikkiä. Jos RSO:n uusi kausiohjelma on tylsä, me sanomme sen. Jos jokin tuntematon barokkiyhtye soittaa Vivaldia niin että peruukki tutisee, kerromme siitäkin.
Miksi klassinen musiikki elää uutta kultakauttaan (vaikka toisin väitetään)
Kuulee usein väitteen, että klassinen musiikki on kuoleva taiteenlaji, jota kuuntelevat vain harmaat pantterit. Pötyä. Olen seurannut tätä skeneä yli kaksikymmentä vuotta, ja harvoin on nähty tällaista pöhinää. Katsokaa nyt vaikka levymyyntiä – tai no, striimauslukuja. Digitaalisuus on muuttanut pelikentän täysin.
Viva Classican ydinajatus on aina ollut yhdistää historiallinen tieto ajankohtaiseen keskusteluun. Kun kirjoitamme musiikin aikakausista, emme tee sitä pölyttyneen oppikirjan tavoin. Barokki ei ole vain vuosilukuja; se on affekteja, draamaa ja suora yhteys siihen, miksi nykykuulija edelleen itkee Bachin passioiden äärellä Pääsiäisenä.
Tässä muutama ilmiö, joihin kannattaa juuri nyt kiinnittää huomiota:
- Suomalaisten kapellimestareiden vienti vetää edelleen käsittämättömän kovaa. Kun Esa-Pekka Salonen jättää yhden pestin, tilalle nousee Klaus Mäkelän kaltaisia komeettoja, jotka johtavat maailman huippuorkestereita ennen kuin ovat täyttäneet kolmeakymmentä. Tämä ei ole sattumaa, vaan suomalaisen musiikkikoulutusjärjestelmän pitkäaikainen tulos.
- Modernismi ei enää pelota yleisöä samalla tavalla kuin 1980-luvulla. Kaija Saariahon perintö on avannut korvia sellaisille sointiväreille, joita aiemmin pidettiin ”vaikeina”. Nykyään konserttiohjelmistossa voi olla rinnakkain Sibeliusta ja täysin uutta kantaesitystä, eikä kukaan marssi ulos väliajalla.
- Nuori sukupolvi löytää klassisen ”soundtrack-reittiä”. Videopelimusiikki ja elokuvat ovat porttihuume. Moni aloittaa Hans Zimmeristä, eksyy Holstin Planeettoihin ja päätyy lopulta kuuntelemaan Mahleria kuulokkeet päässä metrossa.
Levyarviot: Miten seula toimii nykyään?
Ennen vanhaan homma oli yksinkertainen: levy-yhtiö lähetti fyysisen CD:n, se kuunneltiin läpi, ja arvostelu painettiin lehteen. Nyt elämme maailmassa, jossa viikoittaiset levyarviot vaativat kriitikolta aivan uudenlaista suodatuskykyä. Spotifyhin ja Apple Musiciin ladataan joka perjantai kymmeniä uusia tulkintoja Beethovenin sinfonioista. Kuka niitä ehtii kuunnella?
Me yritämme. Mutta emme arvioi kaikkea. Seulan on oltava tiukka.
Olen huomannut mielenkiintoisen trendin: pienet levymerkit, kuten BIS tai Ondine, tekevät usein rohkeampia ratkaisuja kuin suuret jättiläiset. Nyt pinnalla ovat erityisesti historialliset soittimet. Kun kuulet Mozartin pianokonserton soitettuna fortepianolla modernin flyygelin sijaan, se on kuin ottaisi villasukat pois korvista. Tekstuuri on rapea, iskuissa on särmää, eikä kaikki huku sellaiseen romanttiseen puuroon.
Toinen huomioitava seikka on äänenlaatu. Hifistit tietävät mistä puhun. Nykyään levyarviossa on pakko ottaa kantaa myös äänitystekniikkaan. Onko tilan tuntu luonnollinen? Kuuluuko solistin hengitys liikaa (mikä on muuten yllättävän ärsyttävää huilulevyillä)? Nämä ovat niitä teknisiä nyansseja, jotka erottavat keskinkertaisen julkaisun mestariteoksesta.
Konserttikalenteri ja tapahtumien viidakko
Suomi on festivaalien luvattu maa. Kesäisin ei voi heittää kiveä osumatta johonkin kamarimusiikkitapahtumaan. Viva Classica toimii tässä kulttuurisena oppaana, mutta pelkkä tapahtumien listaus ei riitä. Pitää tietää, minne kannattaa matkustaa.
Tässä muutama tärppi, jotka perustuvat omiin (joskus hikisiin) kokemuksiini Suomen kesästä:
- Savonlinnan Oopperajuhlat on tietysti se ilmeisin, mutta syystä. Olavinlinnan akustiikka on kumma asia; se ei ole täydellinen, mutta siinä kivimuurissa on joku oma taikansa. Kun kuoro laulaa fortissimo ja ilta hämärtyy, iho menee kananlihalle väkisinkin. Varoitus: penkit ovat kovat. Ota tyyny.
- Kuhmon Kamarimusiikki on sitten toinen ääripää. Siellä ei pönötetä. Artistit pyöräilevät keikkapaikoille ja tunnelma on intensiivinen. Jos haluat nähdä, kuinka huippumuusikot hikoilevat vaikean Bartókin parissa parin metrin päässä nenästäsi, mene tänne.
- Helsingin konserttikausi (HKO ja RSO) Musiikkitalossa. Tämä on se ”leipä ja voi”. Akustiikka-asia on puitu jo tuhat kertaa, mutta katsomojärjestely viinitarhamallissa tekee sen, että näet kapellimestarin ilmeet. Se muuttaa kuuntelukokemusta radikaalisti.
Säveltäjäkertomukset: Enemmän kuin pelkkä Wikipedia
Kun puhumme tunnetuista säveltäjistä, kuten Sibeliuksesta tai Mozartista, vaarana on aina toistaa samat vanhat kliseet. ”Mozart oli ihmelapsi”, ”Sibelius rakasti Ainolaa”. Joo, tiedetään.
Mutta kiinnostavampaa on se inhimillinen puoli, joka usein jää piiloon teosten taakse. Oletteko koskaan miettineet, millaisen paineen alla Shostakovitš sävelsi sinfonioitaan Stalinin Neuvostoliitossa? Tai kuinka paljon Sibeliuksen ”hiljaisuus” myöhäisinä vuosina oikeasti painoi häntä? Kun kirjoitamme elämäkertoja, yritämme kaivaa esiin sen ihmisen nuottien takana.
Esimerkiksi Sibeliuksen kahdeksas sinfonia on klassisen musiikin suurin mysteeri. Se poltettiin Ainolassa takassa – tai näin tarina kertoo. Mutta aina välillä nousee esiin huhuja luonnoksista tai kadonneista nuoteista. Nämä ovat meidän alamme ”salaliittoteorioita”, ja ne ovat herkullisia.
Miksi musiikin historialla on väliä juuri nyt?
Historia toistaa itseään, myös taiteessa. Kun ymmärtää romantiikan ajan tunteenpaloa, ymmärtää paremmin myös nykypäivän elokuvamusiikkia. Kun tajuaa atonaalisen musiikin logiikan, ei enää pidä nykymusiikkia pelkkänä meluna.
Opetuksellinen sisältömme pyrkii avaamaan näitä solmuja. Ei akateemisella jargonilla, vaan selkeällä suomen kielellä. Jos emme pysty selittämään sonaattimuotoa niin, että innokas harrastaja sen ymmärtää, olemme epäonnistuneet.
Mitä seuraavaksi?
Klassinen musiikki Suomessa elää murrosta, mutta positiivista sellaista. Yleisö nuorentuu hitaasti mutta varmasti. Konsertteihin tullaan rennommin vaattein – enää ei tarvitse kaivaa frakkia naftaliinista mennäkseen oopperaan (ellei ole ensi-ilta ja haluaa näyttäytyä).
Seuraa tätä sivua. Päivitämme uutisia, ilmiöitä ja tärppejä sitä mukaa kun niitä tulee vastaan. Ja jos sinulla on vinkki jostain pienen paikkakunnan konsertista, joka räjäytti tajunnan, kerro siitä. Usein ne parhaat elämykset eivät löydy pääkaupunkiseudun kirkkaista valoista, vaan jostain vanhasta puukirkosta, jossa akustinen viive on viisi sekuntia ja urkuri soittaa kuin viimeistä päivää.