Ollaanpas rehellisiä heti alkuun. Sinfoniaorkesteri on mahtava koneisto. Kun sata muusikkoa painaa fortissimossa Mahleria tai Sibeliusta, se tuntuu rintalastassa asti. Se on spektaakkeli, visuaalinen ja fyysinen vyöry.
Mutta jos haluat nähdä muusikon sieluun – tai jos haluat ymmärtää, mistä säveltäjä oikeasti puhui – sinun täytyy tulla lähemmäs. Sinun täytyy astua kamarimusiikin maailmaan. Ja erityisesti jousikvarteton reviirille.
Täällä Viva Classicassa olemme vuosia paasanneet siitä, että klassinen musiikki ei ole museotavaraa. Se elää, hengittää ja välillä se haisee hieltä ja hartsilta. Kamarimusiikki on tästä paras esimerkki. Se on musiikin muoto, jossa ei ole piilopaikkoja. Ei valtavaa vaskisektiota, jonka taakse kätkeytyä väärän äänen tullessa. On vain sinä, instrumenttisi ja ne kolme (tai muutama) muuta ihmistä, joiden kanssa jaat intiimeimmän mahdollisen keskustelun yleisön edessä.
Jousikvartetto: Neljän ihmisen välinen avioliitto (tai sotatila)
Goethe kuvaili jousikvartettoa aikoinaan ”neljän järkevän ihmisen keskusteluksi”. Se on kaunis ajatus, mutta jokainen, joka on koskaan seurannut huippukvartetin työskentelyä läheltä, tietää, että ”järkevä” on joskus kaukaa haettu termi. Se on pikemminkin intohimoinen väittely, rakkaudentunnustus ja valtataistelu, kaikki samaan aikaan.
Miksi jousikvartetto – kaksi viulua, alttoviulu ja sello – on noussut kamarimusiikin kuninkaaksi? Miksi Haydn, Mozart, Beethoven, ja myöhemmin Bartók ja Šostakovitš kaatoivat juuri tähän muottiin henkilökohtaisimmat tuntonsa?
Kyse on balanssista ja tekstuurista. Jousisoittimien sointivärit sulautuvat toisiinsa täydellisesti (homogeenisuus), mutta samalla jokainen ääni voi olla täysin itsenäinen solisti (heterogeenisuus). Se on paradoksi, joka toimii.
Katsotaanpa rooleja hieman pintaa syvemmältä, omien havaintojeni pohjalta:
- Ensimmäinen viulu on bändin keulakuva, halusimme sitä tai emme. Melodiajuhlaa, korkeita rekistereitä ja usein se ”primadonna”, joka johtaa peliä pienillä pään nyökkäyksillä tai hengityksellä. Mutta ilman muiden tukea, ykkösviulu on vain yksinäinen huutaja tuulessa.
- Toinen viulu on usein ryhmän älykkäin muusikko. Vakavissaan. Hänen tehtävänsä on vaikein: soittaa harmoniaa, tukea ykköstä, täyttää väliäänet ja pitää rytminen pulssi kasassa ilman, että hän saa siitä juurikaan kunniaa. Jos ja kun kvartetto hajoaa rytmisesti, syy on harvoin kakkosviulussa.
- Alttoviulu… no, alttoviulistivitsit ovat klassisen musiikin peruskauraa, mutta totuus on toinen. Alttoviulu on kvarteton ”liima”. Sen tumma, hieman nasaali ja melankolinen ääni täyttää tilan sellon ja viulujen välissä. Ilman alttoa soundi on ontto. Mozart rakasti soittaa itse alttoviulua kvartetoissa – hän halusi olla tapahtumien keskipisteessä, ei päällikkönä.
- Sello on peruskallio. Akustisesti se luo pohjan, jonka päälle kaikki muu rakentuu. Sello määrittää soinnun vireen. Jos sellisti soittaa pohjasävelen epäpuhtaasti, kenenkään muun on mahdoton soittaa puhtaasti. Mutta kuunnelkaa Beethovenin myöhäisiä kvartettoja – sello nousee sieltä kellarista laulamaan melodioita, jotka särkevät sydämen.
Miksi ”intiimi” ei tarkoita ”hiljaista”
Sana ”intimiteetti” johtaa kamarimusiikissa usein harhaan. Ihmiset kuvittelevat sen tarkoittavan hiljaista taustamusiikkia, jota soitetaan kynttilänvalossa samalla kun syödään hienosti. Pötyä.
Tässä Viva Classican toimituksessa muistelimme yhtä tiettyä esitystä Kuhmon Kamarimusiikissa vuosia sitten.Kyseessä oli Šostakovitšin 8. jousikvartetto. Se teos on huuto. Se on raakaa tuskaa, se on säveltäjän itsemurhakirje nuottiviivastolla. Kun kvartetto soitti sen toisen osan (Allegro molto), jouset iskivät kieliin sellaisella voimalla, että pelkäsin puun halkeavan. Hiki lensi ykkösviulistin otsalta kolmannelle penkkiriville.
Se on sitä intiimiä tunnelmaa. Olet niin lähellä, että kuulet muusikon hengityksen (usein yllättävän äänekästä tuhinaa ennen iskua), näet hartsin pöllähtävän ilmaan rankoissa kohdissa ja aistit sen sähköisen jännitteen soittajien välillä. Kommunikaatio on katseita, kulmakarvojen kohotuksia, mikroskooppisia muutoksia vartalon asennossa. Sitä ei koe YouTuben kautta, eikä sitä koe Finlandia-talon takarivissä.
Suomi on kamarimusiikin suurvalta – uskokaa pois
Me suomalaiset olemme outoa kansaa. Olemme hiljaisia, emme puhu tunteistamme, mutta kesällä pakkaamme autot ja ajamme satoja kilometrejä johonkin pieneen kirkonkylään kuuntelemaan maailman vaikeatajuisinta musiikkia päivätolkulla. Kuhmo, Naantali, Korsholma… Lista on loputon.
Viva Classicassa olemme pitäneet yllä kattavaa listaa näistä tapahtumista, ja syystä. Suomalainen kamarimusiikkikesä on ilmiö, jota kadehditaan Keski-Euroopassa. Miksi? Koska täällä se on riisuttu turhasta pönötyksestä.
Kuhmossa saatat nähdä maailmankuulun sellistin ajamassa polkupyörällä Prismaan kumisaappaat jalassa aamulla, ja illalla sama kaveri soittaa Schubertia niin että kirkkokansa itkee. Tämä välittömyys poistaa sen pelottavan kynnyksen, joka monilla on klassista musiikkia kohtaan. Musiikki tulee iholle, kun esittäjä on ihminen, eikä frakkiin puettu etäinen hahmo.
Sibelius ja ”Voces Intimae”
Emme voi puhua kamarimusiikista tällä sivustolla mainitsematta Jean Sibeliusta. Vaikka hänet tunnetaan sinfonioistaan, hänen jousikvartettonsa d-molli, lisänimeltään Voces Intimae (Sisäiset äänet), on ehkäpä henkilökohtaisinta mitä hän on koskaan paperille laittanut.
Olen kuullut sen kymmeniä kertoja, ja joka kerta se hidas osa pysäyttää ajan. Se on yksinäisyyttä sävelinä. Sibelius kirjoitti sen aikana, jolloin hän painiskeli terveyshuolien ja luovan tuskan kanssa. Kvartetossa on kohta, jossa kaikki soittimet soittavat hiljaa e-molli-sointuja. Se ei ole teknisesti vaikeaa, lapsikin osaisi soittaa ne nuotit. Mutta sen tunnelman saavuttaminen? Se vaatii neljä muusikkoa, jotka uskaltavat olla täysin alasti yleisön edessä.
Miten kuunnella jousikvartettoa? (Käytännön opas vasta-alkajalle)
Jos olet menossa ensimmäistä kertaa kamarimusiikkikonserttiin tai laitat levyn pyörimään, unohda musiikin teorian oppikirjat. Unohda sana ”sonaattimuoto”. Keskity aisteihin.
Tässä muutama tärppi, jolla kokemuksesta saa enemmän irti. Nämä eivät ole sääntöjä, vaan havaintoja, joita olemme täällä toimituksessa tehneet vuosien varrella:
Seuraa katseita, älä vain jousia
Kamarimusiikki on silmäpeliä. Huomaatko, kuinka sellisti katsoo ykkösviulistia juuri ennen kuin kappaleen tempo muuttuu? Tai kuinka alttoviulisti hymyilee (tai irvistää) kakkosviululle vaikean juoksutuksen jälkeen? Nämä katseet kertovat tarinaa siitä, miten esitys rakentuu juuri nyt, tässä hetkessä. Mikään esitys ei ole samanlainen, koska vuorovaikutus elää.
Kuuntele ”keskustelua”
Kuvittele soittimet roolihahmoiksi. Usein säveltäjä heittää aiheen (teeman) yhdelle soittimelle, joka ”sanoo” sen. Toinen vastaa, ehkä hieman muunnellen. Kolmas keskeyttää. Beethovenin Grosse Fugessa kaikki huutavat yhtä aikaa toistensa päälle. Se on kaoottista, se on riitaisaa, ja se on tarkoituksellista. Älä yritä hahmottaa kokonaisuutta heti, vaan seuraa kuka on ”äänessä” ja kuka kuuntelee.
Akustiikan merkitys
Kamarimusiikki on kirjoitettu kamareihin – siis huoneisiin, saleihin, pieniin tiloihin. Ei stadioneille. Jos kuuntelet levyltä, laita silmät kiinni. Hyvä äänitys (kuten monet Viva Classican viikon levyistä) sijoittaa soittimet tarkasti stereokuvaan. Viulut vasemmalla, sello oikealla, alttoviulu keskellä oikealla. Tilan tuntu on osa teosta.
Lopuksi: Kadonnutta aikaa etsimässä
Viva Classica oli paikka, jossa näistä asioista väiteltiin intohimoisesti kommenteissa. Oli niitä, joiden mielestä periodisoittimet (suolikielet ja barokkijouset) olivat ainoa oikea tapa soittaa Mozartia, ja niitä, jotka halusivat modernin, täyteläisen soundin. Se intohimo kertoi aina yhdestä asiasta: tämä musiikki merkitsee ihmisille jotain.
Kamarimusiikki on vastalääkettä nykymaailman melulle ja lyhytjännitteisyydelle. Se vaatii keskittymistä. Jousikvartetto ei tarjoa kolmen minuutin hittikertsiä, vaan 40 minuutin matkan, jossa on suvantovaiheita, myrskyjä ja tyyneyttä. Se intiimi tunnelma syntyy siitä, että annat itsellesi luvan pysähtyä ja vain kuunnella.
Joten, seuraavan kerran kun näet ilmoituksen konsertista paikallisessa kirkossa tai kaupungintalolla, mene sinne. Istu eturiviin. Katso muusikoita silmiin. Se saattaa olla paras päätös, jonka teet koko viikolla.
0 kommenttia