Ollaanpa rehellisiä heti alkuun: monelle helsinkiläiselle Espoo on vain se paikka, jossa ”Länsimetro” kääntyy takaisin tai missä käydään töissä lasiseinäisissä toimistotaloissa. Mutta jos puhutaan klassisesta musiikista, asetelma kääntyy päälaelleen. Espoo ei ole pikkuveli. Se on akustinen keidas, jonne vannoutunut musiikkiharrastaja matkustaa ihan mielellään – jopa ruuhka-aikaan.
Viva Classican toimituksessa on istuttu sadoissa konserteissa ympäri Suomea, ja voin kokemuksesta sanoa, että Espoon lähestymistapa kulttuuriin on erilainen. Se on vähemmän pönöttävä, mutta taiteellisesti usein kunnianhimoisempi kuin naapurissa. Täällä ei aina luoteta massiivisiin yleisömassoihin vaan pikemminkin tiettyyn, tinkimättömään laatuun. Jos etsit paikkaa, jossa orkesteri uskaltaa soittaa ilman kapellimestaria tai jossa urkufestivaali järjestetään keskellä kesäyötä, olet oikeassa kaupungissa.
Tapiolasali – Akustiikka, joka ei anna armoa
Useimmat meistä muistavat vanhan Finlandia-talon akustiikan (tai sen puutteen). Espoossa tilanne on toinen. Espoon kulttuurikeskus Tapiolassa, tuo Arto Sipisen suunnittelema valkoinen monumentti, kätkee sisäänsä Tapiolasalin. Se on tila, josta muusikot puhuvat keskenään kunnioituksella ja joskus pienellä pelolla.
Miksi pelolla? Koska Tapiolasali on akustisesti ”rehellinen”. Se ei puurouta ääntä, mutta ei myöskään silottele virheitä. Jos viulistin jousi hieman tärähtää pianissimossa, se kuuluu takariviin asti. Yleisölle tämä on nautinto. Ääni on kuiva, mutta lämmin. Olen kuullut täällä wieniläisklassismin helmiä, jotka kuulostavat juuri niin intiimeiltä kuin niiden pitääkin, ilman ylenpalttista kaikua.
Kulttuurikeskus itsessään on tietysti lapsi omalle ajalleen. 1980-luvun lopun arkkitehtuuri jakaa mielipiteitä, mutta kun istut salissa ja valot himmenevät, betoniseinät unohtuvat. Täällä kotiorkesterina toimiva Tapiola Sinfonietta on hionut äänensä huippuunsa juuri tämän tilan ehdoilla.
Tapiola Sinfonietta – Kamariorkesterien aatelia
Jos et ole vielä kuullut Tapiola Sinfonietta livenä, korjaa tämä virhe heti kun kausi alkaa. He eivät ole ”vain kaupunginorkesteri”. He ovat ilmiö. Vuosien varrella olen seurannut heidän työskentelyään taiteellisten partnereiden kanssa, ja se eroaa perinteisestä ”ylikapellimestari määrää tahdin” -mallista.
Orkesteri soittaa usein ilman johtajaa tai vierailevan solistin liidaamana. Tämä vaatii muusikoilta aivan erilaista hereilläoloa. Katsoppa joskus konsertissa viulusektion keskinäistä kommunikaatiota – he eivät tuijota pönäkkää hahmoa korokkeella, vaan kuuntelevat toisiaan herkeämättä. Tuloksena on sointi, joka hengittää.
Ohjelmisto on Espoossa usein rohkeampi. Siinä missä isot talot pyörittävät niitä varmoja Beethovenin viitosia täyttääkseen katsomot, Tapiolassa saatetaan yhdistää Sibeliuksen harvinaisempaa tuotantoa moderniin kokeelliseen musiikkiin. Ja se toimii.
Kesäyöt ja keskiaikainen kivikirkko
Kesällä Suomi yleensä hiljenee konserttisalien osalta, mutta Espoossa alkaa yksi maan tunnelmallisimmista tapahtumasarjoista: Urkuyö ja Aaria. Jos olet tottunut siihen, että konsertit alkavat kello 19 ja päättyvät ajoissa, tämä vaatii pientä asennemuutosta.
Tapahtumapaikkana on Espoon tuomiokirkko. Se on aito keskiaikainen kivikirkko, ei mikään moderni betonikolossi. Akustiikka on täällä runsas, kivinen ja historiallinen. Kun urut jyrähtävät Bachin toccatan alkutahteja, tunnet sen rintalastassa.
- Kävelet kirkonmäkeä ylös kesäyössä, joki virtaa vieressä. Tunnelma on melkein irrevelli.
- Konsertit alkavat usein myöhään. Ihmiset eivät tule tänne näyttäytymään iltapuvuissa, vaan kuuntelemaan musiikkia villapaidat päällä.
- Ohjelmisto ei ole pelkkää urkumusiikkia. Olen kuullut täällä huippuluokan lied-laulajia ja kuoroja. Kiviseinät antavat lauluäänelle sellaisen ”halon”, jota studiossa on mahdoton replikoida.
Festivaali on onnistunut säilyttämään intiimin luonteensa, vaikka kävijämäärät ovat kasvaneet. Se on niitä harvoja tapahtumia, joissa voit tuntea historian kerrostumat samalla kun kuuntelet barokkimusiikkia.
Sellosali – Leppävaaran yllättäjä
Monelle tulee yllätyksenä, että Leppävaarassa, aivan kauppakeskus Sellon kainalossa, on yksi pääkaupunkiseudun monipuolisimmista saleista. Sellosali on helpommin lähestyttävä kuin Tapiola. Se on arkisempi, hyvällä tavalla.
Tila on akustisesti suunniteltu nimenomaan sähköisesti vahvistetulle musiikille, mutta se toimii yllättävän hyvin myös pienimuotoisessa klassisessa. Olen nähnyt täällä pianoiltoja, joissa flyygeli soi kirkkaasti. Parasta on kumminkin ohjelmiston crossover-luonne. Täällä saatat kuulla jazz-vaikutteista kamarimusiikkia tai etnomusiikkia, joka sivuaa klassista perinnettä.
Logistisesti Sellosali on nerokas. Junalla pääsee melkein ovelle. Tämä saattaa kuulostaa triviaalilta, mutta kun olet raahautunut marraskuisessa räntäsateessa konserttiin, arvostat sitä, ettei parkkipaikkaa tarvitse metsästää kilometrin päästä.
Piano Espoo ja VocalEspoo – Vuorovetoiset huiput
Espoon festivaalikenttä on rytmitetty fiksusti. Joka toinen vuosi piano, joka toinen vuosi laulu. Tämä takaa sen, ettei yleisö ehdi kyllästyä.
Piano Espoo ei ole vain suurten konserttojen ilotulitusta. Festivaalin suola on siinä, että se tuo pianon yllättäviin paikkoihin. Olen törmännyt flyygeliin museokeskus WeeGeen aulassa ja kuullut nuorten lupausten soittavan ostoskeskuksissa. Se on demokratiaa parhaimmillaan: Bach kuuluu kaikille, ei vain lipun ostaneille. Festivaali myös nostaa esiin nousevia tähtiä. Kannattaa pitää silmällä nuorten sarjaa – siellä soittaa usein ne nimet, jotka viiden vuoden päästä myyvät loppuun Lontoon Wigmore Hallin.
VocalEspoo (entinen KuorooEspoo) taas muistuttaa meitä siitä, että Suomi on kuoromaa. Espoon omat kuorot, kuten Candomino, ovat maailmanluokkaa. Festivaalilla kuulee usein uutta kotimaista kuoromusiikkia. Jos luulet kuoromusiikin olevan vain virsiä tai isänmaallista paatosta, käy kuuntelemassa yksi VocalEspoon nykymusiikkikonsertti. Ihmisäänen käyttö instrumenttina on viety tasolle, joka saa ihon kananlihalle.
Näin otat Espoosta kaiken irti – Sisäpiirin vinkit
Konsertti-ilta Espoossa vaatii hieman erilaista strategiaa kuin Helsingin keskustassa. Tässä muutama havainto vuosien varrelta, jotta iltasi sujuu ilman turhaa stressiä.
Ensinnäkin, saapuminen. Jos tulet Länsimetrolla Tapiolaan, varaa aikaa suunnistukseen. Ainoan kauppakeskus on labyrintti, ja sieltä Kulttuurikeskukselle löytäminen voi ensikertalaiselle olla haastavaa, vaikka opasteet ovat parantuneet. Itse suosin nykyään bussiyhteyksiä, jotka jättävät lähemmäs, tai omaa autoa, sillä Tapiolan parkkihalli on yksi seudun tilavimmista.
Toinen huomio liittyy tarjoiluihin. Kulttuurikeskuksen lämpiö on arkkitehtonisesti upea – korkeat ikkunat Keskusaltaalle – mutta ruuhkautuu väliajalla pahasti. Oma kikka? Tilaa väliaikatarjoilut etukäteen tai, jos aikaa on ennen konserttia, käy syömässä jossain Tapiolan uusista ravintoloista. Valikoima on nykyään paljon laajempi kuin ”se yksi pizzeria”, joka siellä oli vuosikymmenen ajan.
Mitä muuta kannattaa kokea?
Jos musiikki on intohimosi, älä ohita Espoon kirkkoja konserttipaikkoina. Tapiolan kirkko on brutaali betonikuutio, joka jakaa mielipiteet jyrkästi, mutta sen sisätila on akustisesti kiehtova erityisesti modernille musiikille. Siellä ääni viipyy oudolla, aavemaisella tavalla.
Myös ooppera vierailee Espoossa säännöllisesti, usein vierailunäytöksinä Kulttuurikeskuksessa. Nämä ovat usein pienimuotoisempia, kokeilevampia produktioita kuin Kansallisoopperan päänäyttämöllä, ja juuri siksi niin kiinnostavia. Ne tulevat iholle.
Yhteenveto
Espoo ei ehkä pröystäile historiallisilla oopperataloilla kuten Keski-Euroopan kaupungit, mutta sen musiikkielämä on elinvoimaista, korkeatasoista ja teknisesti huippuluokkaa. Se on kaupunki, jossa akustiikka on kuningas ja jossa sisältö menee kuoren edelle. Meille Viva Classican toimituksessa Espoo on paikka, jonne mennään kuuntelemaan musiikkia sen itsensä vuoksi – ilman turhaa krumeluuria, mutta tinkimättömällä laadulla.