Seisoin kerran Kokkolan rautatieasemalla marraskuussa. Tuuli tuli suoraan Merenkurkusta ja tuntui menevän luiden läpi. Mielessäni pyöri vain yksi kysymys: miksi ihmeessä tulin tänne, kun Helsingissä olisi ollut Musiikkitalolla tarjolla Mahleria? Vastaus tuli muutamaa tuntia myöhemmin Snellman-salissa, kun Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteri (KPKO) aloitti soittamaan. Se ääni. Se ei ole se sama pehmeä, kaikessa dipattu sointi, jota kuulee suurissa metropoleissa. Se on rosoinen, rehellinen ja niin intensiivinen, että melkein pelottaa.
Viva Classican toimituksessa olemme vuosien varrella käyneet läpi satoja levytyksiä ja konserttiarvioita, mutta Kokkola on aina ollut meille tietynlainen anomalia. Se on kaupunki, jonka ei paperilla pitäisi olla musiikillinen suurvalta, mutta joka käytännössä pyyhkii pöytää monella ”kulttuurikaupungilla”. Tässä ei ole kyse markkinointipuheesta tai kiiltokuvista. Kyse on siitä, mitä tapahtuu, kun yhdistetään pohjalainen jääräpäisyys ja tinkimätön taiteellinen kunnianhimo.
Tässä artikkelissa emme luettele tylsiä vuosilukuja. Sukellamme siihen, miksi tämä rannikkokaupunki on jokaisen itseään kunnioittavan klassisen musiikin ystävän pyhiinvaelluskohde, oli kyseessä sitten barokin helmet tai modernismin kokeellisimmat kulmat.
Kamariorkesteri, joka muutti kaiken
On mahdotonta puhua Kokkolasta mainitsematta sitä ilmiötä, joka tunnetaan maailmalla nimellä Ostrobothnian Chamber Orchestra. Muistan elävästi, kun kuulin heidän levynsä ensimmäistä kertaa – kyseessä taisi olla Nordgrenin muotokuvia naisille. Se iski. Orkesterin perustaja Juha Kangas loi aikoinaan jotain, mitä ei voi kopioida rahalla: yhtenäisen sointikulttuurin.
Tämä ei ole iso sinfoniaorkesteri, jossa voit piiloutua takariviin. Kamariorkesterissa kaikki on alasti. Kokkolassa tämä on viety äärimmilleen. Täällä ei soiteta töissä käyden, täällä soitetaan elämästä ja kuolemasta. Se kuulostaa dramaattiselta, tiedän, mutta menkää kuuntelemaan. Kun Sakari Oramo nykyään johtaa orkesteria taiteellisena johtajana, siinä on edelleen se sama pohjavire, mutta uudella, kansainvälisellä twistillä.
Orkesterin ohjelmisto on Viva Classican lukijoille aarreaitta:
- He eivät pelkää barokkia, mutta eivät soita sitä peruukit päässä pölyttyneesti. Kun KPKO tarttuu Bachin viulukonserttoihin, tempo on usein sellainen, että heikompia hirvittää, ja artikulaatio on veitsenterävä.
- Modernismi on täällä arkipäivää, ei mikään erikoisuus. Pehr Henrik Nordgrenin ja orkesterin suhde oli legendaarinen. Musiikki, joka muualla saattaisi karkoittaa yleisön, vetää täällä salin täyteen. Se on osoitus yleisön sivistyneisyydestä.
- Kansanmusiikki on veressä. Keski-Pohjanmaalla pelimanniperinne ei ole museotavaraa, vaan elävää. Monet klassiset muusikot täällä soittavat myös kansanmusiikkia, ja se kuuluu fraseerauksessa. Se on sellaista maanläheisyyttä, jota ei Sibelius-Akatemian harjoitushuoneissa voi oppia.
Oopperakesä: Ei mitään pönötystä
Jos olet tottunut siihen, että ooppera tarkoittaa samettipenkkejä, kallista kuohuviiniä väliajalla ja turvallisia Traviata-tulkintoja, Kokkolan Oopperakesä saattaa järkyttää – hyvällä tavalla. Anu Komsin ja kumppaneiden luotsaama festivaali on meille kriitikoille kesän kohokohta juuri arvaamattomuutensa vuoksi.
Olen nähnyt täällä tuotantoja, jotka on tehty budjetilla, joka hädin tuskin kattaisi Kansallisoopperan pukuhuollon, mutta taiteellinen taso on ollut huimaava. Se on sitä ”tehdään itse ja näytetään niille” -asennetta. Ohjelmisto on usein rohkeaa: harvinaisuuksia, uusia kantaesityksiä tai täysin nyrjähtäneitä versioita klassikoista. Täällä ooppera palaa juurilleen: se on intiimiä, se on lähellä, ja se on tarkoitettu herättämään tunteita, ei pönkittämään statusta.
Festivaalin tunnelma on omanlaisensa. Kesäyöt ovat valoisia, merituuli viilentää (joskus liikaakin), ja yleisössä saattaa istua vierekkäin kansainvälinen oopperadiiva ja paikallinen kalastaja. Tämä on sitä kulttuuria, jota Viva Classica on aina halunnut edistää.
Snellman-sali ja akustiikan armottomuus
Puhutaanpa hetki tiloista. Musiikki tarvitsee tilan hengittääkseen. Kokkolan Snellman-sali on mielenkiintoinen tapaus. Se ei ole mikään valtava katedraali, vaan inhimillisen kokoinen tila. Akustiikasta voi olla montaa mieltä, mutta se on rehellinen. Jos jousisektio ei ole synkassa, sen kuulee heti.
Olen huomannut konserteissa istuessani mielenkiintoisen ilmiön. Koska sali on kompakti, yhteys yleisön ja orkesterin välillä on sähköinen. Kun solisti vetää henkeä kadenssin aikana, yleisö pidättää hengitystä. Tällainen intensiteetti puuttuu monista moderneista jättisaleista, joissa ääni kyllä kantaa, mutta tunne häviää johonkin rivin 25 kohdalle.
Kulttuurimatkailijan selviytymisopas Kokkolaan
No niin, ollaan rehellisiä. Kokkola ei ole Pariisi. Et tule tänne shoppailemaan merkkilaukkuja tai syömään kolmen tähden Michelin-ravintoloissa (vaikka ruoka hyvää onkin). Tulet tänne musiikin takia. Mutta ihmisen täytyy muutakin tehdä kuin kuunnella sonaatteja.
Olen kerännyt vuosien varrella muutaman hyväksi havaitun tavan navigoida kaupungissa, kun olet tullut kuuntelemaan konserttia:
- Neristan on pakollinen, mutta älä vain kävele läpi. Tämä vanha puukaupunginosa on yksi Suomen parhaiten säilyneistä. Kuvittele mielessäsi 1700-luvun porvaristo, joka tilasi nuotteja Euroopasta samaan aikaan kun tervaa lastattiin laivoihin. Se auttaa asennoitumaan illan konserttiin.
- Kysy paikallisilta suosituksia, mutta varaudu suorapuheisuuteen. Jos kysyt ravintolasuositusta, saatat saada vastaukseksi ”No tuo on ihan ok, mutta älä ota kalaa tiistaina”. Arvostan tätä. Ei turhaa mielistelyä.
- Majoitus kannattaa varata ajoissa, etenkin festivaalien aikaan. Kaupunki on pieni, ja kun iso orkesteri tai oopperaseurue saapuu, hotellit täyttyvät hetkessä. Olen kerran joutunut nukkumaan melkoisessa läävässä, koska aliarvioin tilanteen. Älä tee samaa virhettä.
- Varaudu säähän. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta joka kerta joku etelän vieras hytisee ohuessa takissa. Meri on vieressä. Tuuli on säännötön verbi. Pukeudu sen mukaan, niin nautit kulttuurista enemmän.
Miksi juuri Keski-Pohjanmaa?
Moni lukijoistamme saattaa ihmetellä, miten tällainen musiikillinen keskittymä on syntynyt juuri tänne. Se ei ole sattumaa. Seutu on historiallisesti ollut vaurasta tervakaupan ansiosta, ja vauras porvaristo halusi sivistystä. Soittimia on tuotu taloihin jo vuosisatoja sitten.
Mutta on siinä muutakin. Täällä on konservatorio, joka puskee ulos ammattilaisia liukuhihnalta. Nuoret altistuvat huippumusiikille jo varhain. Olen jutellut paikallisten nuorten muusikoiden kanssa, ja heidän asenteensa on virkistävän maanläheinen. Musiikki ei ole heille jotain ylevää ja saavuttamatonta, vaan se on käsityötä. Sitä harjoitellaan, se tehdään hyvin, ja sitten mennään kotiin. Ei turhaa diivailua.
Tämä asenne heijastuu kaikkeen, mitä Kokkolassa musiikin saralla tapahtuu. Kun menet konserttiin, et mene sinne nähdäksesi ja tullaksesi nähdyksi. Menet sinne, koska haluat kokea musiikin. Yleisö osaa olla kriittistä. Jos esitys on huono, siitä kyllä puhutaan väliajalla. ”Ei se nyt ihan lähtenyt lentoon,” saattaa joku todeta kahvikupin ääressä. Mutta kun se lähtee lentoon, suosionosoitukset ovat aidompia kuin missään muualla.
Loppukaneetti
Viva Classica on aina pyrkinyt nostamaan esiin laatua riippumatta siitä, missä se sijaitsee. Kokkola on malliesimerkki siitä, että kulttuuri ei katso postinumeroa. Se on kaupunki, joka vaatii kävijältään hieman viitseliäisyyttä – se ei tarjoile itseään kultatarjottimella. Mutta jos annat sille mahdollisuuden, istut Snellman-salin penkkiin ja annat orkesterin viedä, ymmärrät miksi me jaksamme hehkuttaa tätä pohjoista helmeä.
Seuraavan kerran kun suunnittelet kulttuurimatkaa ja sormi hakeutuu kartalla Italian tai Saksan kohdalle, pysäytä se hetkeksi Pohjanlahden rannikolle. Täällä Sibelius soi kirkkaammin, Bach iskee kovempaa ja modernismi tuntuu yllättävän loogiselta. Se on se Kokkolan taika. Tai sitten se on vain se tuuli.