Ollaanpas rehellisiä heti kättelyssä. Kun klassisen musiikin harrastaja miettii Suomen karttaa, katse naulautuu usein liian tiukasti Helsingin Musiikkitaloon tai ehkä Kansallisoopperaan Töölönlahdella. On helppo ajatella, että ”oikea” kulttuuri tapahtuu siellä, missä ratikat kolisevat ja cappuccinosta maksetaan kuusi euroa.
Mutta jos olet seurannut Viva Classican toimintaa pidempään, tiedät kantani: Suomen klassisen musiikin sydän ei syki pelkästään pääkaupunkiseudun betonibunkkereissa. Se sykkii usein paljon kiihkeämmin Pohjanmaan lakeuksilla, Saimaan rannoilla tai vanhoissa puukirkoissa, joissa penkit ovat kovat mutta akustiikka hyväilee sellon alarekisteriä tavalla, jota mikään moderni insinöörityö ei pysty täysin mallintamaan.
Olen kiertänyt tämän maan konserttisaleja ja kesäfestivaaleja vuosikymmenen ajan autolla, junalla ja kerran jopa huteralla bussikyydillä, joka hajosi jonnekin Juvan kohdalle. Kokemuksesta voin sanoa, että ”muu Suomi” ei ole mikään lohdutuspalkinto. Se on usein se pääpalkinto.
Kaupunginorkesterit – Maakuntien ylpeydet
Suomi on orkesteriverkostoltaan täysin poikkeuksellinen maa. Meillä on asukaslukuun nähden järjetön määrä ammattimaisia sinfonia- ja kaupunginorkestereita. Se on asia, jota ulkomaalaiset kollegat eivät lakkaa ihmettelemästä. Miten ihmeessä jossain Kokkolassa tai Rovaniemellä pyöritetään täysipainoista orkesteritoimintaa?
Vastaus on yksinkertainen: intohimo ja hulluus. Nämä orkesterit eivät ole vain soittajien työpaikkoja, ne ovat paikallisen identiteetin kivijalkoja.
Otetaan esimerkiksi Sinfonia Lahti. Muistan 90-luvun lopun, kun orkesteri alkoi niittää mainetta Osmo Vänskän johdolla. Ihmiset nauroivat aluksi – ”Lahti, eikö se ole se lihamukikaupunki?” Mutta kun Sibeliustalo valmistui rantaan, nauru loppui. Olen istunut siellä kuuntelemassa Sibeliuksen viidettä sinfoniaa, ja se puun sointi… se on jotain aivan muuta kuin Musiikkitalon viileä analyyttisyys. Lahdessa ääni on lämmin, se tulee iholle.
Pohjoisempana Oulu Sinfonia tekee Madetoja-salissa sellaista työtä, että oksat pois. Oulu on kaukana, kyllä, mutta orkesterin ohjelmisto on usein rohkeampaa kuin etelässä. Siellä ei pelätä tarttua modernismiin tai tilata teoksia nykysäveltäjiltä, koska yleisö on yllättävän ennakkoluulotonta. Oululainen mentaliteetti ”tehdään eikä meinata” kuuluu soitossa.
Kamarimusiikin kätketyt helmet
Sinfoniaorkesterit ovat isoja laivoja, jotka kääntyvät hitaasti. Kamariorkesterit sen sijaan… ne ovat pikaveneitä. Ja tässä kategoriassa Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteri (KIP) Kokkolassa on ilmiö, jota ei voi sivuuttaa. Juha kankaan perintö on valtava.
- Kokkolassa ei hienostella puitteilla, vaan keskitytään ääneen. Soittajat soittavat usein seisoaltaan (paitsi sellistit, luonnollisesti), ja siinä on aivan erilainen fyysinen preesens. Olen nähnyt yleisön itkevän Kokkolan Snellman-salissa pelkän jousiorkesterin voimasta.
- Lapin kamariorkesteri Rovaniemellä operoi Korundissa, joka on vanha postiautovarikko. John Storgårds on piiskannut porukan sellaiseen iskuun, että he levyttävät kansainvälisille huippumerkeille. Jos satut Rovaniemelle talvella, konserttisiellä on surrealistinen kokemus: ulkona on -30 astetta ja pimeää, sisällä soi kuulas nykymusiikki.
- Joensuun kaupunginorkesteri on toinen esimerkki siitä, miten raja-alueen sijainti tuo oman mausteensa. Ohjelmistossa on usein venäläistä romantiikkaa tai karjalaisia sävyjä, joita ei Turun suunnalla kuule samalla intensiteetillä.
Akustiikka edellä – missä oikeasti kannattaa kuunnella?
Tämä on lempiaiheeni. Rakastan teknisiä yksityiskohtia, mutta lopulta kyse on fiiliksestä. ”Hyvä akustiikka” on paperilla yhtä ja korvassa toista. Jos suunnittelet konserttireissua, unohda hetkeksi esiintyjä ja valitse paikka salin perusteella.
Porin Promenadikeskus on yksi näistä paikoista, jotka jäävät usein mainitsematta listoilla. Pori Sinfonietta soittaa siellä, ja tila on yllättävän toimiva kevyemmälle klassiselle ja kamarimusiikille. Se ei ole katedraali, mutta siellä kuulee nyanssit.
Sitten on Mikkelin Mikaeli. Martti Talvelan visioima sali on akustisesti yksi Suomen parhaista, piste. Se on kuin suuri soitin itsessään. Olen kuullut siellä Mariinski-teatterin orkesterin paahtavan täydellä teholla, eikä ääni puuroutunut hetkeksikään. Vaikka festivaalikuviot ovat vuosien varrella muuttuneet maailmanpolitiikan myötä, itse sali seisoo yhä paikallaan ja tarjoaa puitteet, joissa keskinkertainenkin esitys kuulostaa hyvältä.
Mutta älkäämme unohtako kirkkoja. Suomi on täynnä kivikirkkoja, joiden akustiikka on suunniteltu puheelle ja virrenveisuulle, ei välttämättä Stravinskylle. Silti on poikkeuksia:
- Lakeuden Risti Seinäjoella on Alvar Aallon käsialaa. Akustiikka on haastava, kaikuisa ja armoton, mutta jos siellä esitetään urkumusiikkia tai isoa kuoroteosta, kokemus on lähes uskonnollinen – riippumatta siitä, uskotko yläkerran isäntään vai et.
- Kuopion Tuomiokirkko on toinen suosikkini. Kun barokkiooppera tai passio soi siellä pääsiäisenä, kiviseinät tuntuvat hengittävän musiikin mukana. Toki penkit puuduttavat takapuolen tunnissa, mutta se kuuluu asiaan. Kärsimys jalostaa, sanotaan.
Kesäfestivaalit: Kun ”Muu Suomi” herää eloon
Talvella konserttielämä keskittyy kaupunkeihin, mutta kesällä tapahtuu se kuuluisa suomalainen ihme. Kulttuuriväki pakkaa viulunsa ja frakkinsa ja suuntaa paikkoihin, joita ei talvella edes löydä navigaattorista ilman koordinaatteja.
Kuhmon Kamarimusiikki on tästä klassisin esimerkki. Olen käynyt siellä kymmeniä kertoja, ja joka kerta se yllättää. Se ei ole vain musiikkia. Se on se tunnelma, kun kävelet konsertista toiseen mäntymetsän halki, syöt yöpalaa Salakamarissa ja törmäät maailmanluokan solistiin, joka polkee ruosteisella Jopolla vastaan. Kuhmossa musiikki riisutaan turhasta pönötyksestä.
Savonlinnan Oopperajuhlat on tietysti oma lukunsa – massiivinen, kallis ja upea. Mutta jos haluat elämyksen ilman sadan euron lippua, suuntaa pienemmille festivaaleille:
- Mäntän Musiikkijuhlat keskittyy pianomusiikkiin. Serlachius-museoiden ja taidekaupungin miljöö yhdistettynä huippupianisteihin on lyömätön yhdistelmä. Akustiikka ei ehkä ole Olavinlinnan tasoa, mutta intiimiys korvaa sen.
- Korsholman Musiikkijuhlat Vaasan kupeessa tarjoaa usein ohjelmistoa, joka haastaa kuulijan. Siellä ei tyydytä vain pyörittämään Mozartin hittejä, vaan kaivetaan esiin tuntemattomampia helmiä. Vaasan seudun ruotsinkielinen kulttuuriperintö tuo tapahtumaan tiettyä hienostuneisuutta, jota on vaikea selittää, se pitää kokea.
- Riihimäen Kesäkonsertit on loistava esimerkki siitä, miten ”tylsä” risteysasemakaupunki muuttuu viikoksi kamarimusiikin keskukseksi. Junalla pääsee suoraan pelipaikoille, ja liput ovat inhimillisen hintaisia verrattuna pääkaupunkiseudun hintoihin.
Käytännön vinkkejä reissaavalle musiikinystävälle
Konserttimatkailu Suomessa vaatii hieman eri asennetta kuin kaupunkiloma Berliinissä. Tässä muutama havainto, jotka olen oppinut kantapään kautta reissatessani ympäri maakuntia Viva Classican juttumatkoilla.
Ensinnäkin, majoitus. Pienillä paikkakunnilla kuten Kuhmo tai Kaustinen hotellikapasiteetti loppuu kesken heti, kun lipunmyynti alkaa. Olen nukkunut luokkahuoneen lattialla patjalla (ns. koulumajoitus) vielä nelikymppisenäkin, koska muuta ei ollut tarjolla. Jos haluat hotellilakanat, varaa huone tammikuussa. Vakavasti.
Toinen huomio liittyy liikkumiseen. Vaikka VR kuljettaa isoihin kaupunkeihin hyvin, monet kesän parhaista konserttipaikoista ovat junaratojen ulottumattomissa. Kimppakyydit ovat festivaalien pelastus. Facebookin festivaaliryhmät ovat usein parempi tapa löytää kyyti kuin Matkahuollon aikatauluhaku.
Kolmanneksi, pukeutuminen. Helsingin Musiikkitalossa näkee paljon tummaa pukua ja iltapukua. Maakunnissa koodi on rennompi. Kesäfestivaaleilla siistit pellavavaatteet ovat standardi, ja syksyisessä maakuntakonsertissa kukaan ei katso kieroon, vaikka tulisit siisteissä farkuissa. Tärkeämpää on, että et yski kesken adagion.
Miksi vaivautua lähtemään?
Miksi siis istua junassa kolme tuntia Seinäjoelle tai ajaa autolla Iisalmeen kuulemaan konserttia, jonka voisi ehkä kuulla Yle Areenasta kotisohvalta?
Koska elävään musiikkiin liittyy aina paikka ja aika. Kun kuulet Sibeliusta Ainolassa tai Järvenpäässä, siinä on historiallinen kaiku. Kun kuulet barokkia vanhassa kivikirkossa, tunnet historian seinissä. Mutta ennen kaikkea kyse on yhteisöstä. Pienemmillä paikkakunnilla yleisö on usein sitoutuneempaa. Konserttiin tulo on tapaus, siitä puhutaan kahvipöydissä etukäteen ja viikkoja jälkeenpäin.
Suomi ei ole pelkkä Helsinki. Itse asiassa, jos haluat ymmärtää suomalaista sielunmaisemaa musiikin kautta, sinun on pakko lähteä kehäteiden ulkopuolelle. Siellä, missä maisema avartuu, avartuu usein myös mieli ottamaan vastaan taidetta.