Kun puhutaan klassisesta musiikista Suomessa, kaikki tiet vievät lopulta Töölönlahdelle. Täällä, Helsingin sydämessä, on viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut jotain, mikä muutti meidän vanhan Viva Classica -tiiminkin käsityksen siitä, miltä ”musiikkikaupunki” tuntuu. Ennen vanhaan marisimme Finlandia-talon akustiikasta ja ihmettelimme, miksi liput olivat kiven alla. Nyt tilanne on toinen, ja pääkaupunkiseutu – Helsinki, Espoo, Vantaa ja se pieni Kauniainen siinä välissä – muodostaa kokonaisuuden, joka vetää vertoja mille tahansa pohjoismaiselle metropolille.
Mutta ollaanpa rehellisiä. Jos tulet tänne odottaen Wienin kultaisia saleja tai Pariisin vanhan maailman charmia, petyt. Täällä homma toimii eri tavalla. Se on modernimpaa, arkisempaa ja monella tapaa helpommin lähestyttävää. Ei tarvitse pukeutua frakkiin (ellet itse halua), ja konserttiin voi tulla suoraan töistä. Meidän toimituksessamme arvostettiin aina sitä, että musiikki on pääosassa, ei pönötys.
Musiikkitalo: Se kiistelty lasikuutio
Muistan elävästi, kun Musiikkitalo avattiin vuonna 2011. Kritiikkiä tuli ovista ja ikkunoista. Se oli ”väärän näköinen”, ”liian kallis” ja ”liian lähellä Mannerheimintietä”. Mutta kun ensimmäiset sävelet kajahtivat isossa salissa, suurin osa soraäänistä vaikeni. Syy on yksinkertainen: Yasuhisa Toyotan suunnittelema akustiikka on armoton mutta upea.
Tässä salissa kuulee kaiken. Jos viulisti takarivissä raapaisee kieltä väärin, se kuuluu piippuhyllylle asti. Tämä on muuttanut tapaa, jolla Helsingin kaupunginorkesteri (HKO) ja Radion sinfoniaorkesteri (RSO) soittavat. Heidän on täytynyt tulla paremmiksi, koska sali ei anna mitään anteeksi.
Konserttisali on rakennettu viinitarhamalliin. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että yleisö istuu orkesterin ympärillä lohkoissa. Se luo intiimin tunnelman, vaikka tila on valtava. Vinkki kokemuksen syvällä rintaäänellä: älä pelkää ottaa paikkoja orkesterin takaa tai sivuilta. Sieltä näkee kapellimestarin työn aivan eri perspektiivistä kuin perinteiseltä parketilta. Liput ovat usein halvempia, ja ääni nousee sinne yllättävän tasapainoisena.
Mitä tapahtui Finlandia-talolle?
Monet turistit ja jopa paikalliset sekoittavat edelleen asioita. Alvar Aallon suunnittelema Finlandia-talo seisoo yhä paikallaan valkoisena ja monumentaalisena, mutta sinne ei kannata mennä etsimään sinfoniaorkesteria. Akustiikka ei koskaan toiminut klassiselle orkesterimusiikille, vaikka arkkitehtuuri onkin maailmanluokkaa. Nykyään se palvelee kongresseja ja kevyempää musiikkia. Jos haluat nähdä Aallon kädenjäljen, käy kahvilla, mutta jos haluat kuulla Sibeliusta niin kuin se on tarkoitettu, kävele sata metriä etelään Musiikkitalolle.
Kaksi jättiläistä: HKO ja RSO
Helsingissä on se erikoisuus, että meillä on kaksi huipputason sinfoniaorkesteria saman katon alla. Tämä on harvinaista jopa maailman mittakaavassa. Viva Classican aikoina seurasimme tarkasti näiden kahden välistä ”kilpailua”, joka on onneksi kääntynyt yleisön voitoksi.
- Helsingin kaupunginorkesteri (HKO) on se perinteisempi. Se on orkesteri, joka kantaesitti useimmat Sibeliuksen sinfoniat. Jos ohjelmistossa on suuria romanttisia teoksia – Brahmsia, Mahleria tai Sibeliusta – HKO on yleensä elementissään. Heidän soinnissaan on tiettyä tummuutta ja painoa, jota on vaikea selittää, se pitää kokea.
- Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri ja profiililtaan usein rohkeampi. RSO on se porukka, joka tilaa uutta musiikkia, soittaa modernismia ja tekee kokeilevia projekteja. Toki hekin soittavat klassikoita, mutta usein hieman terävämmällä otteella. Keskiviikon ja perjantain konsertit ovat heidän reviiriään.
Molemmat orkesterit houkuttelevat maailman huippusolisteja ja kapellimestareita. Ei ole mitenkään tavatonta törmätä Esa-Pekka Saloseen tai Hannu Lintuun lämpiössä.
Kansallisooppera: Töölönlahden toinen maamerkki
Hieman kauempana, Hesperian puiston laidalla, sijaitsee Suomen Kansallisooppera ja -baletti. Rakennus on 90-luvun lapsi – valkoinen, kulmikas ja erittäin toimiva. Se ei ehkä huoukuttele barokkisella krumeluurilla, mutta näyttämötekniikka on rautaa.
Ooppera on Suomessa mielenkiintoinen ilmiö. Se ei ole vain eliitin harrastus, vaikka liput parhaille paikoille maksavatkin. Ohjelmisto on sekoitus turvallisia klassikoita (Traviata, Taikahuilu, Pähkinänsärkijä) ja yllättävän kokeilevia uutuuksia. Suomalainen oopperakoulutus on kovaa tasoa, ja se näkyy lavalla. Akustiikka salissa on melko kuiva, mikä jakaa mielipiteitä, mutta laulajat yleensä pitävät siitä, koska heidän ei tarvitse puskea ääntä väkisin orkesterin yli.
Väliaikatarjoilusta sen verran, että oopperan leivosvalikoima on legendaarinen, mutta jonot ovat usein tuskastuttavia. Kannattaa tilata tarjoilut etukäteen netistä tai heti saapuessa, ellet halua viettää koko 20 minuutin taukoa jonottamassa lasillista kuohuvaa.
Espoo: Tapiola Sinfonietta on jalokivi
Liian moni jämähtää Helsinkiin. Länsimetro on tehnyt Espooseen siirtymisestä naurettavan helppoa, ja syitä mennä on tasan yksi ylitse muiden: Tapiola Sinfonietta.
Tämä kamariorkesteri on ilmiö. Heillä ei ole ylikapellimestaria, vaan he työskentelevät ”taiteellisten partnereiden” kanssa tai jopa ilman johtajaa. Soitto on veitsenterävää, reagointikyky uskomaton ja yhteispeli jotain sellaista, mitä isoissa sinfoniaorkestereissa harvoin kuulee. Tapiolasali Espoon kulttuurikeskuksessa on betonibrutalismin perikuva ulkoa, mutta sisältä lämmin ja akustisesti erinomainen.
Jos olet kyllästynyt isojen salien massiiviseen pauhuun ja kaipaat musiikilta läpinäkyvyyttä ja yksityiskohtia, hyppää metroon ja jää pois Tapiolassa. Se on sen arvoista.
Vantaa ja Kauniainen: Älä aliarvioi
Pääkaupunkiseudun musiikkielämä ei lopu Kehä ykköseen. Vantaa on profiloitunut erityisesti vanhan musiikin ja barokin saralla. Vantaan Barokki -tapahtumat ja Pyhän Laurin kirkon konsertit ovat tunnelmaltaan aivan omaa luokkaansa. Keskiaikainen kivikirkko luo puitteet, joita mistään modernista konserttisalista on turha hakea. Akustiikka on kaikuisa, mikä sopii kuoromusiikille ja uruille täydellisesti, mutta vaatii nopeissa juoksutuksissa soittajilta taitoa.
Kauniainen taas… se on pieni saareke keskellä Espoota, mutta sen musiikkijuhlat ovat yllättävän kovatasoiset. Siellä homma on intiimiä. Konsertit ovat usein pienemmissä saleissa tai huviloissa, ja tunnelma on kuin soittaisi olohuoneessa. Jos pidät kamarimusiikista, Kauniaisten Musiikkijuhlat on tapahtuma, johon kannattaa merkitä kalenteriin varaus.
Kesäkausi ja festivaalit
Suomessa on se erikoinen rytmi, että varsinainen konserttikausi loppuu toukokuussa ja alkaa uudestaan syyskuussa. Kesäkuukaudet ovat perinteisesti olleet ”hiljaisia” suurten talojen osalta, mutta festivaalit täyttävät tyhjiön.
- Helsingin Juhlaviikot loppukesästä on massiivinen. Huvila-teltta Tokoinrannassa on kokemus itsessään, vaikka se onkin enemmän maailmanmusiikkiin kallellaan. Klassisen puolen isot vierailuorkesterit soittavat Musiikkitalossa. Menneinä vuosina olemme nähneet täällä Berliinin filharmonikot ja muut jättiläiset.
- Urkukesä pyörii kirkoissa läpi kesän. Tuomiokirkon urkupillistö on nähtävyys, ja iltapäiväkonsertit ovat täydellinen tapa paeta hellettä viileään kirkkosaliin. Se on monelle turistille ainoa kosketus suomalaiseen kirkkomusiikkiin.
- Espoon Urkuyö ja Aaria on toinen kesän vakio. Konsertit ovat myöhään illalla, tunnelma on harras ja usein ohjelmistossa on huippusolisteja, joita talvikaudella on vaikea saada Suomeen kiireiden takia.
Käytännön opas lipunostoon ja pukeutumiseen
Moni vieras pelkää tekevänsä etikettivirheitä. Unohda se. Suomi on pragmaattinen maa.
Lippujen suhteen tilanne on nykyään selkeä, mutta hajautunut. Musiikkitalon liput myy yleensä Ticketmaster, kun taas monet muut tapahtumat käyttävät Lippupistettä. Dynaaminen hinnoittelu on valitettavasti tullut jäädäkseen. Jos tiedät haluavasi kuulla tietyn suurteoksen, osta liput heti kun ne tulevat myyntiin (yleensä keväällä ja syksyllä kausien julkistuksen yhteydessä). Suositut konsertit, kuten RSO:n itsenäisyyspäivän konsertti tai Matteus-passiot pääsiäisenä, myydään loppuun tunneissa.
Vaatetuksesta: ”Smart casual” on turvallisin valinta, mutta näet yleisössä kaikkea farkuista iltapukuihin. Ensi-illat ovat hieman juhlavampia, mutta tavallisena torstai-iltana kukaan ei katso kieroon, jos tulet siisteissä arkivaatteissa. Tärkeämpää on, ettet yski kesken hiljaisen osan – se on ainoa sääntö, josta pidetään kiinni kynsin ja hampain.
Myös opiskelija-alennukset ovat Suomessa poikkeuksellisen hyviä. Usein samana päivänä voi saada ns. äkkilähtölippuja murto-osalla hinnasta, jos salissa on tilaa. Tätä hyödynsimme Viva Classican alkuaikoina ahkerasti. Se on paras tapa sivistää itseään ilman, että budjetti kaatuu.
Miksi juuri pääkaupunkiseutu?
Lopuksi pitää sanoa, että täällä musiikki on osa arkea. Sibelius-Akatemian (joka toimii myös Musiikkitalossa) opiskelijat pitävät ilmaisia matineoita jatkuvasti. Voit kävellä sisään keskellä päivää ja kuulla tulevaisuuden tähden harjoittelevan Beethovenin sonaattia. Se on luksusta, jota harva kaupunki tarjoaa.
Klassinen musiikki elää Helsingin seudulla vahvasti. Se ei ole pölyttynyt museotavara, vaan orgaaninen osa kaupunkikuvaa. Riippumatta siitä, menetkö kuuntelemaan barokkia Vantaalle, modernia oopperaa Töölöön tai kamarimusiikkia Espooseen, laatu on taattu. Ja mikä parasta, se on tehty meille kaikille, ei vain harvoille ja valituille.