Sanotaan se nyt heti alkuun suoraan: Savonlinna heinäkuussa on hullunmylly. Jos kuvittelet saapuvasi rauhalliseen pikkukaupunkiin nauttimaan hiljaisuudesta, olet väärässä paikassa – tai ainakin väärään aikaan. Mutta meille klassisen musiikin suurkuluttajille tämä kaaos on vuoden kohokohta, jota odotetaan (ja jonka lippujen hintoja kirotaan) tammikuusta saakka.
Olen vuosien varrella istunut Olavinlinnan katsomossa niin monesti, että tunnen ne kovat penkit selkäytimessäni vielä joulunakin. Mutta onhan siinä jotain täysin uniikkia. Kun astut Tallisaaren sillan yli kohti linnaa ja kuulet orkesterin virittävän paksujen kivimuurien sisäpuolella, kyynisyys karisee. Savonlinna ei ole vain oopperaa; se on suomalaisen kesän, hyttysten, valoisten öiden ja maailmanluokan musiikin outo, ihana sekasotku.
Olavinlinna: Akustiikkaa tuulen armoilla
Usein kysytään, onko se linna oikeasti hyvä paikka esittää oopperaa. Vastaus on monimutkainen ”kyllä ja ei”. Akustiikka on yllättävän toimiva. Kivi heijastaa ääntä tavalla, joka tukee erityisesti suuria kuoroja. Kun romantiikan ajan massiiviset teokset, kuten Verdin Aida tai Musorgskin Boris Godunov, pärähtävät käyntiin, ääni vyöryy päälle fyysisenä kokemuksena.
Mutta sitten on se toinen puoli. Sää.
Olen kokenut esityksiä, joissa tuuli on vienyt solistin huippuäänet jonnekin Pihlajaveden selälle, ja kapellimestari on joutunut taistelemaan pitääkseen partituurin telineessä. Katettukaan katsomo ei täysin pelasta, jos tuuli käy sopivasta suunnasta. Tämä on osa pelin henkeä. Viva Classican toimituksessa olemme nauraneet, että Savonlinnassa laulajan todellinen taso mitataan siinä, kuuluuko ääni sateen ropinan yli takariviin.
Jos olet menossa ensimmäistä kertaa, älä edes harkitse hienostelua pukeutumisessa. Tai no, pukeudu hienosti, mutta laita alle villakerrasto. Lämpötila linnan sisällä putoaa illan edetessä dramaattisesti, ja mikään ei tapa taide-elämystä tehokkaammin kuin horkka toisen näytöksen aikana.
Mitä sieltä kannattaa mennä katsomaan?
Ohjelmisto on perinteisesti ollut turvallista. Taikahuilu, Carmen, Tosca. Nämä myyvät liput, ja ymmärrän sen taloudellisen realiteetin. Mutta kokeneemmalle harrastajalle kiinnostavimmat hetket löytyvät usein uutuustuotannoista tai vierailevien oopperatalojen esityksistä.
Muistan elävästi, kun muutama vuosi sitten ohjelmistossa oli harvinaisempaa barokkioopperaa. Yleisö oli hämmentynyt, kun lavalla ei ollutkaan perinteistä pukuloistoa, vaan modernistinen tulkinta. Se jakoi mielipiteet rajusti – ja juuri siksi se oli loistava. Suosittelenkin aina tarkistamaan ohjelmistosta ne teokset, jotka eivät ole niitä ”itsestäänselviä” hittejä. Usein juuri niissä taiteellinen kunnianhimo on korkeimmalla, kun ei tarvitse vain toistaa vanhaa kaavaa turistibussiryhmille.
Suomalainen nykyooppera on myös saanut jalansijaa linnassa. Esimerkiksi Aulis Sallisen teokset ovat historiallisesti olleet merkittävässä roolissa festivaalin nousussa. Jos ohjelmistossa on kantaesitys, mene. Se on harvinaista herkkua ja osa kulttuurihistoriaa, jota ei spotify-listoilta koe.
Konsertit muurien ulkopuolella
On virhe, suorastaan amatöörimoka, keskittyä vain oopperajuhliin. Savonlinnassa tapahtuu heinäkuussa paljon muutakin, ja usein intiimimmissä puitteissa musiikki pääsee paremmin oikeuksiinsa.
Savonlinnasali tarjoaa usein Lied-konsertteja ja kamarimusiikkia. Akustiikka on kontrolloitu, penkit ovat pehmeät (tätä osaa arvostaa oopperan jälkeen), ja siellä voi kuulla kansainvälisiä tähtiä ilman linnan massiivista spektaakkelia. Olen kuullut täällä tulkintoja Jean Sibeliuksen yksinlauluista, jotka ovat menneet syvemmälle tunteisiin kuin mikään kolmen tunnin ooppera.
Sitten on Kerimäen kirkko. Maailman suurin puukirkko on noin 20 minuutin ajomatkan päässä. Jos siellä on konsertti, mene. Mutta varoituksen sana: kaiuku on massiivinen. Nopeaääninen viulukonsertto puuroutuu siellä täysin, mutta hitaat, hengelliset kuoroteokset? Ne kuulostavat siltä kuin enkelit laulaisivat. Se on pysäyttävä kokemus.
Selviytymisopas lipunostajalle ja matkailijalle
Puhutaanpa rahasta. Savonlinnan Oopperajuhlat ei ole halpa harrastus. Lippujen hinnat hipovat pilviä, ja majoitus maksaa heinäkuussa mansikoita – kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Tässä muutama havainto, jotka olen kantapään kautta oppinut:
- Majoitus on suurin ongelma. Hotellit myydään loppuun joskus jo edellisenä syksynä. Jos olet myöhässä, katso Punkaharjun suuntaan. Junayhteys toimii yllättävän hyvin, ja maisemat ovat itse asiassa kauniimpia. Olen usein yöpynyt mökissä 40 kilometrin päässä ja ajanut illaksi kaupunkiin. Se säästää satoja euroja.
- Kenraaliharjoitukset ovat pelastus. Jos budjetti on tiukka, moniin oopperoihin myydään lippuja kenraaliharjoituksiin murto-osalla varsinaisen ensi-illan hinnasta. Tunnelma on hieman rennompi, ja joskus ohjaaja saattaa keskeyttää esityksen (hyvin harvinaista, mutta mahdollista), mikä on vain kiinnostavaa kurkistusta kulisseihin.
- Väliaikatarjoilut kannattaa tilata etukäteen netistä. Linnan käytävät ovat ahtaat, ja jonottaminen viinilasin perässä 20 minuutin väliajalla on stressaavaa. Kun pöytä on valmiina, ehdit oikeasti nauttia lasillisen ja ihailla järvimaisemaa.
Kulttuuriväsymys ja torikahvit
Intensiivisen musiikkiviikonlopun jälkeen iskee usein ähky. Siihen paras lääke on Savonlinnan tori. Se on klisee, tiedän, mutta lörtsy on pakko syödä. En ota kantaa siihen, pitääkö se olla lihalla vai omenalla (lihalla), mutta se rasvainen taikina palauttaa verensokerin sopivasti ennen illan wieniläisklassista konserttia.
Kannattaa myös kävellä rantaa pitkin kohti Riihisaarta. Siellä on usein mielenkiintoisia näyttelyitä, jotka antavat kontekstia sille Saimaan luonnolle, joka on inspiroinut niin monia suomalaisia säveltäjiä. On helpompi ymmärtää suomalaista mollivoittoista sävelkieltä, kun katsoo tummaan veteen sadepäivänä.
Yhteenveto: Onko se sen arvoista?
Joka vuosi, kun raahaudun pois linnasta pikkukenkien pohjat kivimurskasta kuluneina, vannoon, että ensi vuonna jään kotiin kuuntelemaan levyjä. Ja joka tammikuu olen ensimmäisenä jonottamassa lippuja.
Savonlinna on instituutio, jolla on virheensä. Se on kallis, sääriippuvainen ja ruuhkainen. Mutta se hetki, kun ilta hämärtyy, linnan muurit valaistaan ja musiikki kohoaa kohti taivasta, on jotain sellaista, mitä ei voi rahalla mitata. Se on osa suomalaista sielunmaisemaa. Meille Viva Classican lukijoille se on pyhiinvaellus, joka jokaisen pitäisi tehdä ainakin kerran – mieluiten silloin, kun ohjelmistossa on jotain muutakin kuin se ikuinen Carmen.