Rehellisesti sanottuna, on olemassa harvoja asioita, jotka iskevät syvemmälle ihmisen psyykeen kuin täysimittainen orkesteri ja satapäinen kuoro pauhaamassa Dies Iraeta kivisessä katedraalissa. Se tuntuu rintalastassa asti.
Klassisen musiikin maailmassa kirkkomusiikki sysätään joskus (aivan turhaan) syrjään ”hartaana” ja ”tylsänä”. Höpöpuhetta. Jos olet koskaan kuullut Verdin Requiemin livenä, tiedät, että hartaudella on sen kanssa hyvin vähän tekemistä – kyse on puhtaasta, raadollisesta draamasta. Viva Classica -sivuston pyörittäminen opetti meille vuosien varrella yhden asian: kun suomalainen haluaa kokea suurta tunnetta, hän ei mene torille huutamaan, vaan ostaa lipun kirkkokonserttiin.
Tässä artikkelissa emme käy läpi musiikin historian oppikirjaa vuosilukuineen. Sen sijaan sukelletaan siihen, mikä tekee messuista ja sielunmessuista (requiem) niin pirun voimakasta musiikkia, että ne vetävät kirkonpenkit täyteen vielä vuonna 2024, uskonnosta riippumatta.
Messu: Se ei ole vain sunnuntaiaamun rutiini
Monelle ”messu” tuo mieleen jumalanpalveluksen kaavan, jossa istutaan, noustaan, istutaan ja kuunnellaan saarnaa. Musiikillisesti messu on kuitenkin säveltäjälle kuin maratonjuoksu tai arkkitehtuurikilpailu. Se on muoto, jossa on tiukat säännöt, mutta jossa nero erottuu kisällistä.
Kun puhutaan taidemusiikin messusta – siis sellaisesta, jota sävellettiin esitettäväksi pikemminkin konserttitilanteessa tai juhlamessussa kuin tavallisena sunnuntaina – puhutaan valtavista rakenteista.
Mietitäänpä Johann Sebastian Bachin h-mollimessua. Se on teos, jonka edessä kokeneinkin kuoronjohtaja tuntee pientä huimausta. Se ei ole vain ”kivaa musiikkia”. Se on musiikillinen katedraali. Bach kasasi siihen kaiken osaamisensa: fuugat, jotka kietoutuvat toisiinsa kuin köynnökset, ja soolo-osuudet, jotka vaativat laulajalta keuhkojen lisäksi teräksistä tekniikkaa.
Messun vakio-osat ovat säilyneet samoina vuosisatoja, ja jokainen säveltäjä käsittelee niitä omalla tavallaan. Tässä on se juju, miten ne toimivat käytännössä:
- Kyrie eleison on huuto armosta. Joskus se on kuiskaus, kuten renessanssipolyfoniassa, mutta esimerkiksi Beethovenin Missa Solemniksessa se on vaativa, melkein epätoivoinen vaatimus. Se asettaa tunnelman.
- Sitten tulee Gloria. Tämä on se kohta, jossa urkuri vetää kaikki rekisterit auki ja vaskipuhaltimet heräävät. Se on puhdasta ilotulitusta. Musiikillisesti Gloria toimii vastapainona alun vakavuudelle; se on rytmisesti usein nopeampi ja harmonialtaan kirkas.
- Credo on yleensä ”se työläs osa”. Tekstiä on valtavasti (koko uskontunnustus), ja säveltäjän pitää saada se mahtumaan musiikkiin ilman, että kuulija nukahtaa. Mozartilla oli tapa juoksuttaa Credo läpi hengästyttävällä vauhdilla, kun taas modernimmat säveltäjät kuten Arvo Pärt saattavat pysähtyä jokaisen sanan äärelle.
- Sanctus on pyhä hetki, mutta usein se kääntyy ”Hosianna”-osassa riemukkaaksi tanssiksi. Olen nähnyt kuorolaisten, jotka ovat Credon jälkeen aivan poikki, heräävän eloon juuri tässä kohtaa.
- Lopulta Agnus Dei laskee sykkeen. Se on jäähyväiset, rauha, laskeutuminen. Jos säveltäjä on tehnyt työnsä oikein, viimeisen soinnun jälkeen kirkossa on se kuuluisa, painostava hiljaisuus ennen aplodeja.
Requiem – Kuoleman estetiikkaa
Jos messu on rakenne, Requiem eli sielunmessu on tunne. Requiem on sävelletty kuolleiden muistolle, ja se antaa säveltäjälle luvan käsitellä kaikkein raskaimpia teemoja: menetystä, pelkoa, tuomiota ja toivoa.
Viva Classican toimituksessa huomasimme aikanaan mielenkiintoisen ilmiön: Requiem-levytykset ja -konsertit keräsivät aina enemmän huomiota kuin tavalliset messut. Miksi? Koska kuolema koskettaa meitä kaikkia. Ja rehellisesti sanottuna, säveltäjät ovat usein parhaimmillaan, kun he tuijottavat kuilun reunalle.
Mozartin myytti ja keskeneräisyys
Emme voi puhua tästä aiheesta mainitsematta Mozartia. Hänen Requieminsa (d-molli) on klassisen musiikin suurin klisee, mutta syystä. Tarina salaperäisestä tilaajasta ja Mozartin kuolemasta kesken sävellystyön on leffakamaa, mutta itse musiikki on vielä ihmeellisempää.
Oletko kuullut Lacrimosan? Ne ensimmäiset viulun huokaukset, jotka nousevat ylöspäin kuin kyyneleet? Se on hetki, joka saa kyynisimmänkin kriitikon nieleskelemään. Se, että Mozart kuoli kesken työn ja hänen oppilaansa Süssmayr viimeisteli sen, tuo teokseen tiettyä rosoisuutta, jota hiotummista teoksista puuttuu.
Dies Irae – Vihan päivä
Tämä on se osa, jota kaikki odottavat. Katolinen liturgia poisti Dies Iraen (Vihan päivä) virallisesta hautausmessusta Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa, koska se oli kuulemma liian pelottava. Ja onhan se.
Giuseppe Verdi otti tekstin ja teki siitä maailmanlopun soundtrackin. Verdin Requiem ei ole kirkkomusiikkia sanan nöyrässä merkityksessä; se on oopperaa ilman lavasteita. Kun Dies Iraessa jättiläismäinen bassorumpu lyö, se ei kuulu vain korvissa, se tuntuu lattiassa. Se on fyysinen kokemus. Olen joskus miettinyt, mitä 1800-luvun kirkkoväki on ajatellut kuullessaan sen ensimmäistä kertaa. Luultavasti ovat pelänneet katon romahtavan.
Lohdutus vs. Tuomio
Kaikki sielunmessut eivät kuitenkaan yritä pelotella kuulijaa maanrakoon. On olemassa toinen koulukunta, joka etsii lohtua.
Johannes Brahms teki jotain radikaalia omassa teoksessaan Ein deutsches Requiem. Hän heitti latinankielisen tekstin roskiin ja valitsi saksankielisiä raamatunkatkelmia. Hänen ajatuksensa oli selkeä: tämä musiikki ei ole kuolleita varten (he eivät sitä enää kuule), vaan eläviä varten. Ne, jotka jäivät suremaan. Brahmsin musiikki on kuin lämmin peitto; se on tummaa ja täyteläistä, mutta siinä ei ole helvetinlieskoja. Se on inhimillistä.
Sama pätee Gabriel Faurén Requiemiin. Fauré sanoi itse teoksestaan, että hänelle kuolema on ”onnellinen vapautus”, ei tuskallinen loppu. Ja sen kuulee. Musiikki on eteeristä, kevyttä, melkein leijailevaa. Pie Jesu -aaria on ehkä kauneinta, mitä ihmisäänele on koskaan kirjoitettu. Se on täydellinen vastakohta Verdille.
Suomalainen sielunmaisema kirkkomusiikissa
Miten tämä kaikki istuu suomalaiseen mielenmaisemaan? Täydellisesti. Me olemme mollikansaa. Viva Classica seurasi tiiviisti kotimaista musiikkikenttää, ja on selvää, että kirkkomusiikilla on täällä erityisasema.
Emme puhu vain Sibeliuksesta (vaikka hänen uskonnolliset teoksensa ovatkin hienoja). Puhumme esimerkiksi Einojuhani Rautavaarasta, jonka mystinen tyyli sopii kirkkoakustiikkaan kuin nakutettu. Tai Joonas Kokkosesta, jonka Requiem on yksi modernin suomalaisen musiikin kulmakiviä – karu, mutta syvällinen.
Suomessa on myös erittäin vahva kuoroperinne. Lähes jokaisessa pitäjässä on kirkkokuoro, ja isommissa kaupungeissa taso on maailmanluokkaa. Kun Tapiolan kuoro tai Helsingin kamarikuoro tarttuu näihin teoksiin, siinä on tiettyä pohjoista kirkkautta. Meidän kirkoissamme akustiikka on usein kovaa kiveä ja puuta, mikä luo hyvin erilaisen kaikupohjan kuin etelänrunsaat barokkikirkot.
Usein unohtuu myös urkutaide. Suomessa on rakennettu viime vuosikymmeninä aivan mielettömiä urkuja – mietitään vaikka Musiikkitalon uusia urkuja tai Turun tuomiokirkon massiivista soittimistoa. Messut ja Requiemit ovat usein riippuvaisia siitä yhdestä ihmisestä parven yläosassa, joka hallitsee tuhansia pillejä jaloillaan ja käsillään.
Miksi kuuntelemme tätä edelleen?
Voisi kuvitella, että maallistuvassa yhteiskunnassa latinankieliset tekstit ja vuosisatoja vanhat liturgiat menettäisivät merkityksensä. Käytännössä näyttää käyvän päinvastoin. Ihmiset etsivät pyhyyden kokemusta, vaikka eivät uskoisi dogmaattisesti mihinkään.
Konserttisalissa tai kirkon penkissä, kun orkesteri hiljenee ja viimeinen kaiku kuolee pois, tapahtuu jotain kollektiivista. Se on rauhoittumista. Nykymaailma on täynnä melua, piippausta, ilmoituksia ja kiirettä. Kaksituntinen messu pakottaa pysähtymään. Se vaatii keskittymistä. Et voi selata TikTokia samalla kun kuuntelet Bachin fuugaa – aivot eivät vain pysty siihen. Musiikki vaatii sinulta kaiken, ja antaa takaisin moninkertaisesti.
Viva Classican perintö elää juuri tässä ajatuksessa: klassinen musiikki, ja erityisesti sen kirkolliset perinteet, eivät ole museotavaraa. Ne ovat elävää, hengittävää kulttuuria, joka puhuttelee meitä hauraina ihmisinä.
Seuraavan kerran kun näet ilmoituksen Mozartin tai Brahmsin Requiemista lähikirkossasi, mene sinne. Älä mene sivistymään. Mene tuntemaan. Istu kovalle penkille, sulje silmät ja anna musiikin vyöryä yli. Lupaan, että se tuntuu.
0 kommenttia