Muistatko sen hetken juuri ennen kuin kapellimestari nostaa tahtipuikon? Se kakofonia, kun sata muusikkoa lämmittelee yhtä aikaa. Se on mielestäni melkein parempaa kuin itse konsertti. Siinä hetkessä on jotain raakaa ja rehellistä. Oboe antaa viritysäänen – täällä Suomessa muuten usein A 442 Hz, mikä on hieman kirkkaampi kuin maailmalla yleinen 440 Hz – ja kaaos muuttuu sekunnissa järjestykseksi.
Viva Classican aikoina tuli istuttua lukemattomissa konserteissa Helsingin Musiikkitalosta pieniin kirkkokonsertteihin Lapissa. Arvostelimme levyjä ja listasimme Sibeliuksen teoksia, mutta harvoin pysähdyimme miettimään itse työkaluja. Siis niitä fyysisiä esineitä, joilla se ääni tuotetaan.
Klassinen musiikki ei nimittäin ole mitään abstraktia taidetta. Se on hikeä, hartsipölyä, sormenpäiden kovettumia ja kondenssivettä (kyllä, sylkeä) vaskipillien lattialla. Jos olet koskaan miettinyt, mikä erottaa alttoviulun viulusta tai miksi käyrätorven soittajat näyttävät aina hieman stressaantuneilta, olet oikeassa paikassa. Unohdetaan oppikirjamääritelmät hetkeksi ja sukelletaan konepellin alle.
Jousisoittimet: Orkesterin selkäranka (ja suurin päänsärky)
Ilman jousia ei ole sinfoniaorkesteria. Piste. Ne muodostavat sen kuuluisan ”mattosoundin”, jonka päällä muut soittimet seikkailevat. Mutta jousisoittimen omistaminen on kuin omistaisi vanhan italialaisen urheiluauton: se on temperamenttinen, kallis ylläpitää ja reagoi säätilan muutoksiin dramaattisesti.
Aloitetaan viulusta. Se on orkesterin kuningatar, mutta vaativa sellainen. Viulun ääni syntyy, kun hevosen jouhista tehty jousi hankaa kieliä. Tässä on juttu, jota harva tajuaa: ilman hartsia (pihkasta tehtyä ainetta, jota hierotaan jouseen) ääntä ei kuuluisi ollenkaan. Jousi vain luistaisi. Viulistit ovat neuroottisia ilmankosteuden suhteen, koska kuiva talvi-ilma voi kirjaimellisesti halkaista satoja vuosia vanhan puun. Ja ne hinnat? Hyvä jousi voi maksaa enemmän kuin uusi henkilöauto. Se ei ole liioittelua.
Alttoviulu ei ole vain ”iso viulu”
Alttoviulusta liikkuu muusikoiden keskuudessa eniten vitsejä, mutta rehellisesti sanottuna se on jousiperheen väärinymmärretyin jäsen. Sen ääni on tummempi, nasaalimpi ja ”suklaisempi” kuin viulun.
Soittaminen on kuitenkin fyysisesti raskaampaa. Alttoviulu on sen verran iso, että sen pitäminen leuan alla vääntää soittajan ergonomian äärirajoille. Jos katsot tarkkaan konsertissa, alttoviulisteilla on usein leveämpi asento. He tekevät hartiavoimin töitä, jotta se lämmin keskiääni kuuluu viulujen kirkkaan liverryksen läpi.
Sellot ja kontrabassot: Pohjaan asti
Sello on useimpien ihmisten lempisoitin, eikä syyttä. Sen ääniala vastaa lähinnä ihmisen omaa ääntä – bassosta tenoriin. Sellistin elämä on kuitenkin logistista säätämistä. Oletko koskaan nähnyt sellistin yrittävän löytää hyvää paikkaa piikille (se metallitanko, joka tukee soitinta lattiaan) arvokkaalla parketilla? Se on aina neuvottelukysymys. Monet kantavat mukanaan omia ”piikkisuojia”, jotta eivät poraisi reikiä konserttisalin lattiaan.
Ja sitten on kontrabasso. Orkesterin jättiläinen.
- Kontrabassoa ei kuljeteta julkisissa huomaamatta. Jos soitat tätä, autosi valinta määräytyy soittimen, ei perheen tarpeiden mukaan. Farmari on minimivaatimus.
- Ääni on niin matala, että sen tuntee enemmän vatsassa kuin korvissa. Bassot luovat sen perustan, jonka varassa koko muu orkesteri huojuu.
- Toisin kuin viulussa, basistit soittavat usein seisaaltaan tai korkealla jakkaralla istuen, mikä vaatii erinomaista keskivartalon hallintaa.
Puuphaltimet: Yksilöiden kerho
Jos jousisto on yhtenäinen massa, puupuhaltajat ovat individualisteja. Jokaisella on oma, erottuva värinsä, ja he istuvat keskellä orkesteria kuin solistit. Nimestä huolimatta kaikki eivät ole puuta – huilu on nykyään metallia, mutta se lasketaan tähän porukkaan äänenmuodostustavan vuoksi.
Huilu on ketterä ja kirkas, mutta vaatii soittajaltaan valtavat keuhkot. Toisin kuin muissa puhaltimissa, ilma ei mene suukappaleen sisään, vaan sen yli. Se on kuin puhaltaisi pulloon, mutta teknisesti sata kertaa vaikeampaa. Hopeahuilu on standardi, mutta kultahuiluja näkee huippuammattilaisilla – ja kyllä, materiaali vaikuttaa äänen väriin, vaikka fyysikot muuta väittäisivätkin.
Oboe ja fagotti: Ruokohuolet
Tässä tullaan alueelle, joka on maallikolle täyttä hepreaa. Oboen ja fagotin ääni syntyy kaksoisruokokielestä (double reed). Se on kaksi ohutta puuliuskaa, jotka värähtelevät vastakkain.
Tämä pieni puupala määrittelee soittajan elämän. Oboistit viettävät usein enemmän aikaa veistämällä omia suuttimiaan kuin itse soittamalla. Jos ”rööri” on huono, soitin ei yksinkertaisesti soi, vaikka olisit maailman paras muusikko. Oboen ääni on läpitunkeva ja nasaali; siksi orkesteri virittää juuri oboen mukaan. Se kuuluu kaiken läpi.
Fagotti taas… no, se näyttää vähän nippuun sidotuilta haloilta (mistä sen nimikin tulee italiaksi: fagotto). Se on orkesterin klovni, jolla soitetaan monia koomisia pätkiä, mutta Stravinskyn Kevätuhrin alussa se soittaa niin korkealta, että kuulostaa melkein saksofonilta. Fagotti on puupuhaltimien basso, mutta sen ketteryys yllättää.
Sitten on vielä klarinetti. Se on kameleontti. Se voi soittaa hiirenhiljaa (toisin kuin oboe, jota on vaikea soittaa hiljaa) tai rääkyä kuin jazz-bändissä. Klarinetistien yleisin ongelma on ”reeds” eli lehdykät – niitä ostetaan laatikoittain ja vain muutama on täydellinen.
Vaskipuhaltimet: Raakaa voimaa ja kondenssivettä
Kun vaskisektio avaa hanat, desibelit nousevat lentokoneen nousun tasolle. Vaskisoittimet ovat käytännössä pitkiä metalliputkia, joiden päässä on suppilo. Ääni syntyy soittajan huulten pärinästä. Se on fyysisesti rankkaa hommaa.
Monet eivät tiedä, että vaskisoittajien on tyhjennettävä soittimensa säännöllisesti vedestä. Lämmin hönkäys kylmään metalliputkeen tiivistyy vedeksi. Kesken konsertin näet pasuunavirtuoosin avaavan pienen venttiilin ja päästävän ”vedet” lattialle. Se on arkipäivää heille, mutta ensikertalaiselle katsomossa joskus yllätys.
- Käyrätorvi on todennäköisesti vaikein vaskisoitin hallita. Putkea on kerällä useita metrejä, ja suukappale on pieni. Soittaja pitää kättään torven sisällä hienosäätääkseen virettä ja äänenväriä. ”Kiekaisu” eli äänen särkyminen on käyrätorvistien ikuinen pelko, ja se voi sattua parhaillekin.
- Trumpetti on sektion kirkkain tähti. Vaatii rautaiset huulilihakset ja melkoisen egon. Kun trumpetisti mokaa, kaikki kuulevat sen. Piilopaikkoja ei ole.
- Pasuuna on ainoa soitin, jossa ei (yleensä) ole venttiilejä, vaan äänenkorkeutta muutetaan pidentämällä putkea luistilla. Tämä mahdollistaa ne makeat glissandot, eli liukumisen nuotista toiseen, mitä muut eivät voi tehdä yhtä puhtaasti.
- Tuuba on sektion kivijalka. Se vie valtavasti ilmaa. Tuubistit ovat usein porukan rauhallisimpia tyyppejä, vaikka he kantavatkin selässään kymmenien kilojen painoista messinkikasaa.
Lyömäsoittimet: Enemmän kuin vain paukutusta
Lopuksi takarivin taiturit. Lyömäsoittajien tontille kuuluu kaikki kolmiosta patarumpuihin. Se ei ole vain rytmin hakkaamista.
Kuvittele olevasi patarumpali. Sinulla on edessäsi neljä isoa kuparirumpua. Kesken sinfonian, kun muut soittavat, sinun täytyy kumartua ja virittää rummut uudelleen seuraavaa kohtaa varten käyttämällä jalkapedaaleja ja kuuntelemalla tarkasti – kaiken sen metelin keskellä. Se vaatii absoluuttista sävelkorvaa ja lehmän hermoja. Yksi väärä isku ”fortissimo” väärässä kohdassa, ja koko teos on pilalla.
Miksi tällä on väliä kuuntelijalle?
Kun ymmärtää, miten ääni syntyy, konserttikokemus muuttuu. Et kuuntele enää pelkkää melodiaa. Alat kuulla hartsin rahinan sellon kielillä Bartókin kvartetossa. Huomaat, kuinka oboisti vetää henkeä pitkän fraasin jälkeen. Alat arvostaa sitä fyysistä suoritusta, jota Sibeliuksen viulukonserton soittaminen vaatii.
Viva Classican tarkoitus oli aina tuoda klassinen musiikki lähemmäs kuulijaa, pois norsunluutorneista. Soittimien tunteminen on paras tapa aloittaa. Seuraavan kerran kun menet konserttiin tai laitat levyn pyörimään, kuuntele sillä korvalla. Kuulet puun, metallin ja ihmisen yhteistyön, joka on hioutunut vuosisatojen aikana nykyiseen muotoonsa.
Ja jos näet käyrätorvistin tyhjentävän soittimensa vettä lattialle, älä hätkähdä. Se kuuluu asiaan.
0 kommenttia