Kun puhutaan musiikin historiasta, useimmille tulee mieleen pölyinen oppikirja, jossa luetellaan vuosilukuja ja peruukkipäisten miesten nimiä. Mutta me emme nähneet asiaa niin Viva Classicassa. Meille historia oli – ja on edelleen – elävää, hengittävää ja joskus aivan helvetin dramaattista materiaalia. Se ei ole vain sarja päivämääriä, vaan tarina siitä, miten ihmiset ovat yrittäneet järjestää kaaosta ääniksi vuosisadasta toiseen.
Viva Classica toimi vuosia suomalaisena porttina tähän maailmaan. Me emme halunneet olla mikään elitistinen suljettu kerho, jossa katsotaan nenänvartta pitkin, jos et erota sonaattimuotoa fuugasta ensikuulemalta. Tavoitteena oli tuoda länsimainen taidemusiikki – barokista modernismiin – osaksi tavallista arkea. Se tarkoitti levyarvosteluja, jotka uskalsivat olla kriittisiä, syväluotaavia säveltäjäesittelyjä ja ennen kaikkea intohimoa siihen, miltä musiikki tuntuu.
Tässä ei ole kyse mistään akateemisesta luennosta. Käydään läpi se, mitä meidän arkistoistamme ja kokemuksestamme jäi käteen musiikin aikakausista. Kantapään kautta opittuna.
Barokki: Enemmän kuin vain taustamusiikkia illallisille
Moni mieltää barokin (noin 1600–1750) sellaiseksi ”kivaksi kilinäksi”, joka soi hienostuneissa ravintoloissa taustalla. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Barokki oli aikansa rockmusiikkia. Se oli täynnä kontrastia, tunteenpaloa ja teknistä taituruutta, joka sai ihmiset pyörtymään kirkonpenkkeihin.
Kun kuuntelet Vivaldin konserttoja tai Bachin urkuteoksia, älä kuuntele niitä tasaisena virtana. Kuuntele basso continuo -ryhmää. Se on barokin rytmisektio, bändin basisti ja rumpali. Cembalo tai urut ja sello takovat pohjaa, jonka päälle solistit rakentavat mielettömiä koristeita. Viva Classican ”Viikon levy” -palstalla nostimme usein esiin levytyksiä, joissa tämä rupisuus ja rytminen drive kuuluivat.
Barokissa oli kyse affekteista – yhden tietyn tunnetilan (kuten surun tai riemun) jahtaamisesta äärimmilleen. Se ei ollut hillittyä; se oli obsessiivista.
Wieniläisklassismi: Järki, tunne ja Mozartin pilke silmäkulmassa
Sitten tuli 1700-luvun loppupuoli ja kaikki halusivat selkeyttä. Wieniläisklassismissa (n. 1750–1820) musiikkiin tuli rakennetta, jota voisi verrata moderniin pop-kappaleeseen: säkeistö, kertosäe, väliosa. Mutta se, mikä tekee tästä aikakaudesta kiinnostavan, ei ole se sääntöjen noudattaminen, vaan se, miten nerot kuten Haydn, Mozart ja nuori Beethoven rikkoivat niitä.
Muistan elävästi erään keskustelun toimituksessamme Haydnista. Häntä pidetään usein vain ”isähahmona”, mutta miehellähän oli loistava huumorintaju. Sinfonioissa on kohtia, joissa orkesteri käytännössä pelästyttää nukkuvan yleisön hereille (sananmukaisesti ”Yllätyssinfoniassa”). Arvosteluissamme korostimme aina: älkää soittako Mozartia liian nätisti. Siinä pitää olla verta ja lihaa. Mozartin oopperat ovat täynnä seksiä, valtapeliä ja poliittista satiiria, ei pelkkää puuteria.
Romantiikka: Suuret tunteet ja suomalainen sisu
Tässä mennään syvään päätyyn. 1800-luku räjäytti orkesterit jättiläismäisiksi ja säveltäjät alkoivat pitää itseään taiteilijaraukkoina, jotka kärsivät ihmiskunnan puolesta. Ja musiikki? Se on valtavaa.
Suomalaisesta näkökulmasta – ja ottaen huomioon sivustomme historian – tämä on se aikakausi, joka resonoi eniten. Jean Sibelius ei ole meille vain patsas Töölössä. Hän oli säveltäjä, joka onnistui vangitsemaan jotain oleellista suomalaisesta mielenmaisemasta ilman, että sortui pelkkään kansallisromantikko-kliseeseen. Hänen seitsemän sinfoniaansa ovat kuin matka: ensimmäisen uhosta seitsemännen täydelliseen, tiivistettyyn, melkein pyhään harmoniaan.
Romantiikan aikana musiikki muuttui intiimistä kamarimusiikista spektaakkeleiksi. Wagnerin oopperat kestivät viisi tuntia. Mahler sanoi, että sinfonian täytyy syleillä koko maailmaa. Viva Classicassa seurasimme tarkasti, miten nykypäivän orkesterit – kuten RSO tai Helsingin kaupunginorkesteri – tulkitsivat näitä järkäleitä. On eri asia soittaa nuotit oikein kuin saada yleisö itkemään Musiikkitalon penkissä.
Miksi 1900-luku ja modernismi ovat vaikeita (mutta palkitsevia)
Tämä on se kohta, jossa moni ”tavallinen kuulija” putoaa kyydistä. Ja rehellisesti sanottuna, en ihmettele. Kun tullaan 1900-luvulle, melodiat hajoavat, rytmit menevät vinksalleen ja harmonia ei enää ratkea sellaiseen sointuun, joka tuntuu kotoisalta.
Mutta tässä on se juju, jota yritimme sivustollamme avata: modernismi ei ole kiusantekoa. Se on rehellisyyttä. Maailmansodat, teollistuminen ja ahdistus eivät kuulosta Mozartilta. Ne kuulostavat Shostakovitšilta ja Stravinskylta.
Kun Stravinskyn Kevätuhri sai ensi-iltansa, Pariisissa syntyi mellakka. Ihmiset heittelivät tavaroita ja huusivat. Kuinka moni nykyajan rock-bändi pystyy samaan? Moderni klassinen musiikki on usein paljon ”rajumpaa” kuin mikään, mitä radiosta tulee. Suomalaiset nykysäveltäjät, kuten Kaija Saariaho tai Esa-Pekka Salonen, ovat jatkaneet tätä perinnettä luomalla äänimaisemia, jotka ovat toisinaan kuin scifi-elokuvasta.
Kuinka kuunnella historiaa? (Viva Classican opit)
Vuosien varrella opimme, että ihmiset kaipaavat konkreettisia neuvoja siihen, miten tästä valtavasta massasta saa otteen. Ei riitä, että sanoo ”kuuntele Beethovenia”. Pitää tietää, mistä aloittaa ja mitä etsiä.
Tässä muutamia havaintoja, joita teimme ylläpitäessämme Suomen kattavinta konserttikalenteria ja levyarvosteluarkistoa:
- Älä aloita kokonaisista oopperoista, jos et ole tottunut istumaan paikallasi kolmea tuntia. Se on kuin yrittäisi juosta maratonin ilman treeniä. Aloita alkusoitoista tai aarioista. Ne ovat hittejä syystäkin.
- Akustiikka merkitsee enemmän kuin luulet. Olemme arvostelleet satoja konsertteja, ja totuus on, että sama teos Savonlinnan Oopperajuhlilla, kivimuurien sisällä, kuulostaa täysin erilaiselta kuin kuivassa studiossa. Ympäristö on osa historiaa.
- Levytyksissä on eroja. Jos kuuntelet Karajanin 70-luvun Beethovenia, se on paksua, tasaista ja suurta ”legatoa”. Jos otat modernin periodisoittimiin erikoistuneen levytyksen, se on raakaa, nopeaa ja pellit kolisevat. Kumpikaan ei ole väärin, mutta ne ovat eri maailmoja. Kokeile molempia.
- Live-musiikki on aina ykkönen. Suomi on klassisen musiikin suurvalta (vaikka emme sitä itse aina muista), ja täällä on kesät täynnä kamarimusiikkifestivaaleja Kuhmosta Korsholmaan. Siellä historia tulee iholle, kun näet hien valuvat sellistin otsalta.
Säveltäjäkuvat ja myyttien murtaminen
Yksi suosituimmista osioistamme oli säveltäjäbiografiat. Miksi? Koska ihmiset rakastavat tarinoita. Mutta meidän tehtävämme oli usein rikkoa kiiltokuvia.
Otetaan nyt vaikka Tšaikovski. Hänen musiikkinsa on maailman kauneinta, mutta miehen elämä oli yhtä tuskaa ja salailua. Tai Wagner – musiikillinen nero, ihmisenä täysi katastrofi ja antisemitisti. Voiko musiikkia rakastaa, jos inhoaa tekijää? Nämä ovat kysymyksiä, joita musiikin historia heittää kasvoille, eikä niihin ole helppoja vastauksia. Viva Classica ei koskaan yrittänyt silotella näitä säröjä.
Levyarvostelut ja kritiikin merkitys
Kriitikon työ on joskus kiittämätöntä. Saimme vihaista palautetta, jos annoimme kansallisaarteelle vain kolme tähteä. Mutta ilman kritiikkiä historia pysähtyy. Jos kaikki on ”ihan kivaa”, mikään ei nouse esiin.
Viikoittaisissa albumiarvioissamme emme etsineet teknistä täydellisyyttä – nykytekniikalla kuka tahansa saa leikattua virheet pois. Etsimme näkemystä. Onko kapellimestarilla joku uusi idea, miksi tätä 200 vuotta vanhaa sinfoniaa pitäisi soittaa juuri nyt? Jos vastaus oli ”ei”, levy lensi armotta pinon pohjalle. Historia elää vain tulkintojen kautta. Nuotit paperilla ovat kuollutta mustetta, kunnes muusikko antaa niille hengen.
Musiikkielämä Suomessa nyt – historian jatkumo
Vaikka Viva Classica sivustona on siirtynyt arkistojen havinaan, sen perintö elää siinä, miten suomalaiset kuluttavat kulttuuria. Meillä on maailmanluokan kapellimestareita (Mäkelä, Lintu, Saraste) viemässä tätä historiaa eteenpäin.
Musiikin historia ei loppunut vuoteen 2000. Sitä kirjoitetaan joka ilta Konserttitalossa Turussa, Sibelius-talossa Lahdessa ja pienissä kirkkokonserteissa Lapissa. Se on katkeamaton ketju gregoriaanisesta laulusta tämän päivän kokeelliseen elektroniikkaan.
Tärkeintä on ymmärtää tämä: klassinen musiikki ei ole museotavaraa. Se ei ole haurasta posliinia, joka menee rikki jos siihen koskee. Se on tehty käytettäväksi, kuunneltavaksi, ja joskus jopa vihattavaksi. Pääasia, että se herättää jotain. Se oli Viva Classican filosofia, ja toivottavasti se on myös sinun tapasi lähestyä tätä valtavaa, sekopäistä ja ihanaa taiteenalaa.