Rehellisesti sanottuna, on vain kaksi syytä, miksi kukaan ajaisi satoja kilometriä itikkaiseen itäsuomalaiseen metsään ja maksaisi siitä ilosta satoja euroja. Joko olet menossa mökille, tai olet klassisen musiikin suurkuluttaja matkalla yhdelle Suomen lukuisista kesäfestivaaleista. Me suomalaiset olemme hieman outoa kansaa: talven pimeydessä kyhjötämme sisällä, mutta kun aurinko näyttäytyy, raahaamme sinfoniaorkesterit saariin, tuntureille ja keskiaikaisiin linnoihin.
Viva Classica ehti vuosien varrella nähdä, arvioida ja joskus vähän kummastellakin tätä ilmiötä. Barokista modernismiin – skaala on valtava, mutta puitteet ovat se juttu, joka tekee täkäläisestä festivaalikesästä täysin uniikin. Tämä ei ole pelkkää markkinointipuhetta. Olen istunut Wienin kultaisissa saleissa ja Lontoon proms-konserteissa, mutta mikään ei voita sitä fiilistä, kun Savonlinnassa alkaa sataa kaatamalla kesken aarian ja yleisö vetää sadetakit niskaan hiiskumatta sanaakaan.
Tässä ei luetella jokaista pientä pitäjäjuhlaa – niitä on liikaa. Keskitytään niihin kokemuksiin, jotka ovat muokanneet suomalaista kulttuurimaisemaa ja joiden takia kannattaa oikeasti pakata auto.
Savonlinnan Oopperajuhlat: Kiviä, kaikua ja samppanjaa
Aloitetaan siitä ilmeisimmästä. Jos puhutaan klassisesta musiikista Suomessa, kaikki tiet vievät lopulta Olavinlinnaan. Se on instituutio, mammutti. Ensimmäistä kertaa siellä käydessäni ihmettelin penkkejä. Ne ovat kovat. Selkä tulee kipeäksi. Mutta kummasti se kipu unohtuu, kun orkesteri alkaa soittaa. Akustiikka on jotain käsittämätöntä.
Linnan muurit eivät vain heijasta ääntä, ne tuntuvat nielevän sen ja sylkevän takaisin rikastettuna. Kun basso laulaa Boris Godunovia paksun kivimuurin suojassa ja Saimaan tuuli ulvoo taustalla, kokemus on fyysinen.
Mutta Savonlinnassa on myös se toinen puoli, josta harvemmin mainoslehtisissä puhutaan. Majoitus. Jos heräät tähän ajatukseen toukokuussa, olet jo myöhässä. Kaupunki turpoaa, ja hinnat nousevat sesongin ajaksi tasolle, joka saa helsinkiläisen hotellinjohtajankin punastumaan. Olen nukkunut kerran vuokra-autossa leirintäalueen laidalla, koska yksinkertaisesti mitään ei ollut vapaana.
Ohjelmiston murros
Viva Classica seurasi tiiviisti ohjelmistopolitiikkaa. Pitkään mentiin aika turvallisella linjalla – Verdiä, Puccinia, Mozartia. Ne myyvät, ja lipunmyyntituloilla tämä sirkus pyörii. Mutta viime vuosina on nähty rohkeampia vetoja. Kantaesitykset ovat aina riski, sekä taiteellisesti että taloudellisesti. Klassikoiden ystävänä arvostan perinteistä Taikahuilua, mutta täytyy nostaa hattua, kun uskalletaan tuoda lavalle modernia suomalaista oopperaa, joka kommentoi nykyaikaa eikä vain romantisoi menneisyyttä.
Kuhmon Kamarimusiikki: Ei pönötystä, pelkkää soittoa
Jos Savonlinna on samppanjaa ja iltapukuja, Kuhmo on villapaitoja ja polkupyöriä. Tämä on ehkä oma henkilökohtainen suosikkini, ja syy on yksinkertainen: musiikin määrä. Kahden viikon aikana soitetaan kymmeniä konsertteja aamusta yömyöhään. Se on hulluutta, hyvällä tavalla.
Kuhmon henki on käsite, jota on vaikea selittää, jos ei ole siellä käynyt. Se tarkoittaa sitä, että saatat nähdä maailmanluokan sellistin jonottamassa samaa grillimakkaraa torilla konsertin jälkeen. Raja yleisön ja artistien välillä on häilyvä. Täällä ei tulla näyttäytymään, tänne tullaan kuuntelemaan.
Lentua-sali on akustiikaltaan huippuluokkaa, mutta kirkkokonserteissa on oma tunnelmansa. Muistan yhden Schubert-illan puukirkossa: penkit nitisivät, ilma oli kuuma, mutta intensiteetti oli niin tiivis, että olisi voinut veitsellä leikata. Kuhmossa keskitytään olennaiseen. Ei lavasteita, ei pukuloistoa, vain nuotit ja soittajat.
Meren äärellä: Naantali ja Turku
Länsirannikko tarjoaa hieman aristokraattisemman lähestymistavan. Naantalin Musiikkijuhlat on perinteisesti ollut sellisti Arto Noraksen valtakuntaa, ja se näkyy laadussa. Täällä ohjelmisto on usein ”kamarimusiikin aatelia”. Se ei ehkä kokeile rajoja samalla tavalla kuin jotkut uudemmat festivaalit, mutta tiedät tasan tarkkaan saavasi huippulaatua.
Naantalissa konsertit ovat usein kirkossa tai puistoissa. Se on kesäkaupunki parhaimmillaan, mutta siinä piilee myös vaara: turistimassat. Jos haluat rauhallisen illallisen ennen konserttia rantaravintolassa, varaus on tehtävä kuukausia etukäteen. Olen oppinut tämän kantapään kautta syödessäni nakkikioskin eväitä puku päällä puistonpenkillä.
Turun Musiikkijuhlat taas hyödyntää koko kaupunkia. Aurajokiranta, Tuomiokirkko, Sigyn-sali. Turussa on usein onnistuttu yhdistämään vanha musiikki (josta kirjoitimme Viva Classicassa paljon) ja uudet kokeilut. Muutama vuosi sitten siellä oli produktio, joka yhdisti nukketeatteria oopperaan – kuulostaa paperilla oudolta, mutta toimi livenä mielettömän hyvin.
Sibelius ja Lahti: Syksyn kynnyksellä
Vaikka otsikko puhuu kesästä, on pakko mainita Lahden Sibelius-festivaali, joka usein sijoittuu kesäkauden loppupuolelle tai syksyn alkuun. Sibelius-talo on Suomen paras konserttisali, piste. Puuarkkitehtuuri tekee äänelle jotain, mitä betoni ei koskaan tavoita.
Tämä festivaali on pyhiinvaelluspaikka Jean Sibeliuksen faneille ympäri maailmaa. On aina yhtä hämmentävää ja hienoa nähdä japanilaisia ja amerikkalaisia turisteja Lahden satamassa syyskuussa, keskustelemassa kiihkeästi viidennen sinfonian tempovalinnoista. Me suomalaiset otamme Sibeliuksen joskus itsestäänselvyytenä, mutta täällä tajuaa, miten valtava jättiläinen hän on maailmalla.
Selviytymisopas festivaalikesään
Vuosien kiertämisen jälkeen olen kerännyt pienen tietopankin siitä, miten näistä reissuista selviää järjissään ja budjetissa. Älä usko matkaesitteiden kiiltokuvia auringonlaskuista – todellisuus on vähän rosoisempi, mutta juuri siksi niin rakas.
- Suomen sää on arvaamaton, ja se ei ole vitsi. Olen istunut ulkoilmakonsertissa heinäkuussa toppatakki päällä ja pipo syvällä päässä. Kerrospukeutuminen ei ole muotivinkki, se on elinehto. Pakkaa aina mukaan villapaita, vaikka sääennuste lupailisi hellettä. Illat viilenevät petollisen nopeasti veden äärellä.
- Majoituslogistiikka vaatii luovuutta. Pienillä festivaalipaikkakunnilla (kuten Kuhmo tai Mänttä) hotellit ovat täynnä kutsuvieraita ja artisteja. Kotimajoitus on usein paras ja ainoa vaihtoehto. Siinä on oma charminsa – pääset tutustumaan paikallisiin ja kuulet parhaat juorut.
- Väliaikatarjoilut ovat oma taiteenlajinsa. Oopperajuhlilla on kallista, se on selvä. Mutta monilla pienemmillä festivaaleilla väliajalla tarjoillaan paikallisten marttojen leipomia pullia ja termospahvia. Rehellisesti sanottuna, valitsen tuoreen korvapuustin ja pahvimukikahvin ylihaudutetun ravintolateen sijaan milloin vain.
- Lippujen metsästys kannattaa aloittaa sesongin ulkopuolella. Monet ajattelevat festivaaleja vasta juhannuksen jälkeen, mutta parhaat paikat (ne, joissa ei ole pylvästä edessä tai vetoisaa ikkunaa niskassa) menevät heti lipunmyynnin auetessa talvella. Viva Classicassa muistutimme aina ”early bird” -lipuista, ja sama pätee yhä.
Miksi vaivautua?
Klassinen musiikki striimattuna kotisohvalla on helppoa. Äänenlaatu on täydellinen, kukaan ei yski vieressä, ja voit juoda viiniä suoraan pullosta kenenkään paheksumatta. Miksi siis lähteä Savonlinnaan, Kuhmoon tai Mikkeliin?
Koska elävä musiikki on riskinottoa. Levytys on kuollut, steriloitu hetki. Festivaaleilla kaikki on läsnä tässä ja nyt. Laulaja saattaa kompastua, viulun kieli voi katketa, tai sitten tapahtuu se ihme: kaikki osuu kohdalleen, yleisö pidättää hengitystään yhtä aikaa, ja liikutus on yhteinen. Se on se ”kemia”, jota ei voi ladata Spotifysta.
Kulttuurimatkailu Suomessa on myös tapa nähdä maata eri silmin. Et ole vain turisti, olet osa heimoa. Festivaaleilla tapaa ihmisiä, jotka ovat yhtä hulluna Wagneriin tai barokkiorkestereihin kuin sinäkin. Nämä kohtaamiset, olivatpa ne sitten Savonlinnan torilla lihapiirakkaa syödessä tai Kuhmon yössä, jäävät mieleen.
Joten, ota se riski. Varaa liput, pakkaa villasukat ja lähde kuuntelemaan. Suomen kesä on lyhyt, mutta musiikillisesti se on hämmentävän suuri.