Ollaanpas rehellisiä heti kättelyssä: ooppera kuulostaa monen korvaan edelleen siltä kuuluisalta ”korkeakulttuurilta”, jossa tädit turkiksissa ja sedät solmioissa nyökyttelevät italiankielisille aarioille, joista kukaan ei tajua puoliakaan. Mutta jos olet Suomessa, tuo mielikuva on itse asiassa vähän vinossa. Täällä pohjolassa ooppera on kummallisen kansanomaista, melkein kuin mäkihyppy tai eukonkanto, mutta sävellettynä.
Viva Classica on seurannut tätä kenttää pitkään, ja yksi asia on selvä: meillä on väkilukuun nähden aivan järjetön määrä oopperaa. Se ei keskity vain Helsingin Töölönlahdelle, vaan lonkerot ulottuvat maakuntiin, latoihin ja keskiaikaisiin linnoihin. Kun puhutaan ”Suomen oopperaihmeestä”, se ei ole pelkkää markkinointihöpinää. Se on ilmiö, joka syntyi 70-luvulla ja jollaista ei oikeastaan muualla maailmassa ole samassa mittakaavassa.
Käydäänpä läpi, mistä tässä suomalaisessa oopperaelämässä on kyse – ilman turhaa pönötystä.
Kansallisooppera: Se ”oikea” talo
Kaikki tietysti alkaa Helsingistä. Suomen Kansallisooppera ja -baletti on se iso laiva, joka ui Töölönlahden rannalla. Muistan elävästi, kun talo avattiin vuonna 1993. Sitä ennen oopperaa oli väännetty ahtaassa Aleksanterin teatterissa Bulevardilla, missä lavasteet piti melkein kantaa sisään taskuissa.
Uusi talo muutti kaiken. Akustiikka toimii, tekniikka on huippuluokkaa ja näyttämö on valtava. Kansallisoopperan merkitys ei ole vain siinä, että siellä esitetään Toscat ja Carmet. Se on myös koulutuslaitos ja standardin asettaja.
Mutta jos menet katsomaan esitystä sinne tänään, huomaat jotain kiinnostavaa. Yleisö ei ole pelkkää eliittiä. Siellä on opiskelijoita repuillaan, turisteja farkuissa ja eläkeläisryhmiä, jotka ovat tulleet bussilla Lahdesta. Lippujen hinnat ovat toki nousseet – opiskelijan budjetilla joutuu usein piippuhyllylle – mutta kynnys astua sisään on matala.
Mitä sieltä kannattaa hakea?
Jos et ole koskaan käynyt, älä aloita viisituntisesta Wagnerista, ellet todella halua haastaa itseäsi. Kansallisoopperan ohjelmistossa on usein mukana kotimaisia kantaesityksiä. Suomi on siitä outo maa, että täällä sävelletään uutta oopperaa enemmän kuin laki sallii. Kaija Saariahon tai Sebastian Fagerlundin teokset ovat usein tapauksia, joista puhutaan New Yorkissa asti.
Vinkki konkarilta: väliajalla kannattaa suunnata Alminsalin lämpiöön tai yläkerran parvekkeelle. Töölönlahden maisema iltavalaistuksessa on osa elämystä, melkein yhtä tärkeä kuin se mitä lavalla tapahtuu.
Maakuntaoopperat: Todelliset sankaritarinat
Tässä kohtaa homma menee mielenkiintoiseksi. Jos luulet, että ooppera jää Kehä kolmosen sisäpuolelle, olet väärässä. Suomen maakuntaoopperat ovat se moottori, joka piti homman hengissä vuosikymmeniä.
Olen istunut Tampere-talossa katsomassa produktioita, jotka eivät häpeäisi millään eurooppalaisella lavalla. Olen myös värjötellyt melko viileässä salissa Vaasassa, jossa paikallinen intohimo korvaa sen, mikä budjetissa ehkä hävitään.
Maakuntaoopperoiden logiikka on usein seuraava: otetaan muutama huippusolisti Helsingistä tai ulkomailta, ja loput hoidetaan paikallisvoimin. Kuoro on usein sekoitus ammattilaisia ja erittäin taitavia harrastajia. Orkesteri on kaupunginorkesteri. Tämä yhdistelmä luo aivan omanlaisensa sähkön.
- Tampereen Ooppera on perinteisesti ollut se ”kakkostalo”. Tampere-talo tarjoaa puitteet nimenomaan suurille teoksille. Siellä on nähty Wagneria ja Verdiä mittakaavassa, johon pienemmät teatterit eivät pysty.
- Jyväskylä ja Oulu tekevät arvokasta työtä. Oulussa pohjoinen ulottuvuus tuo oman mausteensa, ja yleisö on uskollista. Matka Oulusta Helsinkiin oopperaan on pitkä, joten paikallisen tuotannon on oltava kunnossa.
- Vaasan Ooppera on yksi vanhimmista alueellisista toimijoista. Siellä on tiettyä rannikon charmia ja sitkeyttä.
Ongelma maakunnissa on aina sama: raha. Tuotannot ovat kalliita, ja joka vuosi jännitetään, saako kaupunki tai valtio irrotettua tarpeeksi euroja seuraavaan La Traviatan versioon. Usein toiminta on projektiluontoista. Se vuosi kun oopperaa ei tehdä, tuntuu paikkakunnalla tyhjältä.
Savonlinna: Kuningaslaji
Ei oopperaelämästä Suomessa voi kirjoittaa mainitsematta Savonlinnan Oopperajuhlia. Se on se meidän ”heavy metal” -festivaalimme, mutta niiteissä on enemmän samettia.
Olavinlinna on esityspaikkana täysin älytön. Keskiaikainen linna saarella, virtavan veden keskellä. Akustiikka on kiviseinistä huolimatta – tai ehkä juuri niiden ansiosta – yllättävän hyvä, joskin herkkä tuulelle. Jos olet istunut siellä rankkasateella, tiedät mistä puhun. Katettu katsomo suojaa sateelta, mutta se kosteus ja tuuli hiipivät luihin ja ytimiin. Silti, kun kuoro kajauttaa Boris Godunovissa tai Aidassa, kylmät väreet eivät johdu säästä.
Savonlinna on kokemus, joka jokaisen pitäisi kokea kerran, vaikka liput maksavatkin pienen auton vuosihuollon verran. Se on sekoitus kansainvälistä glamouria (katsomossa kuulee saksaa, ranskaa, italiaa) ja suomalaista torimeininkiä ennen esitystä. Lörtsy torilla ja samppanja linnassa – siinä on Suomi pähkinänkuoressa.
Miksi Suomi on ”oopperamaa”?
Tätä on ihmetelty maailmalla 70-luvulta asti. Miten viiden miljoonan ihmisen kansa tuottaa jatkuvalla syötöllä Martti Talvelan, Matti Salmisen, Karita Mattilan ja Soile Isokosken tasoisia tähtiä? Ja miksi kansa oikeasti käy katsomassa oopperaa?
Yksi syy on aiheet. 1970-luvulla tapahtui käänne, kun alettiin tehdä oopperoita, jotka kertoivat meistä itsestämme. Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset ja Aulis Sallisen Punainen viiva eivät kertoneet faaraoista tai kreiveistä, vaan herännäisjohtajista ja köyhistä korpitalon asukkaista. Se osui hermoon. Ooppera lakkasi olemasta vierasta herrojen huvia ja muuttui osaksi omaa historiaa.
Toinen syy on musiikkikoulutusjärjestelmä. Musiikkiopistot ovat jauhaneet vuosikymmeniä pohjaa, josta huiput nousevat. Vaikka kaikki eivät päädy Kansallisoopperan lavalle, he päätyvät yleisöön, joka ymmärtää mitä kuulee.
Käytännön opas ensikertalaiselle (tai konkarillekin)
Jos tämä teksti sai sinut harkitsemaan lipun ostoa, tässä muutama huomio kentältä, joita et lue virallisista esitteistä.
Pukeutuminen stressaa monia turhaan. Unohda frakit ja iltapuvut, ellet ole menossa Savonlinnan ensi-iltaan tai itsenäisyyspäivän juhlaan. Siisti arkipukeutuminen riittää mainiosti. Olen nähnyt Kansallisoopperassa ihmisiä villapaidoissa ja tennareissa, eikä kukaan katsonut kieroon. Tärkeämpää on, ettet yski soolon aikana.
Tekstitys on pelastus. Nykyään lähes kaikissa oopperoissa, niin Helsingissä kuin maakunnissakin, on tekstityslaite näyttämön yläpuolella. Vaikka laulettaisiin suomeksi, tekstitys auttaa, koska oopperalaulusta on välillä vaikea saada selvää sanoista, kun ääni menee korkealle ja kovaa.
Väliaikatarjoilut ovat oma taiteenlajinsa. Ne ovat kalliita. Piste. Jos haluat säästää, syö tukevasti ennen esitystä ja nauti väliajalla vain tunnelmasta. Mutta on siinä leivoskahvissa tai viinilasillisessa oma juhlava fiiliksensä, joka katkaisee arjen.
Lopuksi: Elävän musiikin voima
Viva Classican hengessä on todettava, että levyt ja suoratoistot ovat hienoja, mutta ooppera on pohjimmiltaan fyysinen laji. Kun satahenkinen orkesteri ja iso kuoro täräyttävät fortissimon, se tuntuu rintalastassa. Sitä ei kotisohvalla koe.
Suomalainen oopperaelämä on yllättävän vireää ja monipuolista. Se ei ole pölyttynyttä museotavaraa, vaan elävää, hengittävää ja välillä vähän rähjäistäkin kulttuuria, joka uskaltaa ottaa riskejä. Kannattaa käydä katsomassa, oli se sitten Töölönlahdella, Oulussa tai Savonlinnan kivimuurien suojassa.
0 kommenttia