Ollaanpa rehellisiä heti alkuun: on klassista musiikkia, ja sitten on Beethoven.
Monille meistä Viva Classican lukijoista ensimmäinen kosketus orkesterimusiikkiin on ollut se kuuluisa ”kohtalon koputus” viidennen sinfonian alussa. Mutta Ludwig van Beethoven on paljon enemmän kuin vain nuo neljä nuottia. Hän oli mies, joka otti Haydnin ja Mozartin perinnön, katsoi sitä hetken ja päätti kääntää koko musiikkimaailman niskalenkillä nurin.
Hän ei ollut mikään salonkikelpoinen puuteriperuukki, joka sävelsi taustamusiikkia aristokraattien kahvihetkiin. Beethoven oli se tyyppi, joka hakkasi pianosta kielet poikki, kaatoi mustepullot nuottipaperille ja vaati, että musiikin täytyy tuntua vatsanpohjassa asti.
Bonnista Wieniin – Kun lahjakkuus kohtaa kovat realiteetit
Ludwigin tarina ei ala mistään satulinnasta. Hän syntyi Bonnissa vuonna 1770, ja hänen isänsä Johann oli, kauniisti sanottuna, haastava tapaus. Isä halusi pojastaan uuden ihmelapsen, ”toisen Mozartin”, ja keinot olivat usein aika brutaaleja. Pieni Ludwig raahattiin pianon ääreen keskellä yötä itkuisena soittamaan isän juopuneille kavereille.
Tämä jätti jälkensä. Beethovenista ei tullut helppoa persoonaa.
Kun hän parikymppisenä muutti Wieniin – musiikin pääkaupunkiin – hänellä oli yksi tavoite: opiskella Joseph Haydnin johdolla. Se suhde oli… noh, monimutkainen. Haydn kutsui häntä ”suureksi moguliksi”, eikä se ollut pelkästään kohteliaisuus. Beethoven oli uppiniskainen, röyhkeä ja tiesi olevansa parempi kuin muut.
Mutta Wienissä hän teki jotain, mitä kukaan ei odottanut. Hän alkoi improvisoida pianolla tavalla, joka sai kuulijat haukkomaan henkeään. Aikalaiskuvaukset kertovat, että hänen soittonsa oli niin intensiivistä, että ihmiset salissa itkivät. Eivät vain liikuttuneina, vaan järkyttyneinä siitä voimasta.
Hiljaisuus laskeutuu – Muusikon pahin painajainen
Kuvittele tilanne: Olet vähän yli kolmekymppinen, urasi on nousukiidossa, olet kaupungin kuumin nimi, ja sitten huomaat, ettet kuule enää lintujen laulua puistossa. Tai että orkesterin huilut katoavat äänikuvasta.
Beethovenin kuurous on yksi musiikinhistorian traagisimmista ja ironisimmista käänteistä. Vuonna 1802 hän kirjoitti ns. Heiligenstadtin testamentin. Se on sydäntäsärkevä kirje veljilleen, jossa hän myöntää harkinneensa itsemurhaa.
Miksi hän ei tehnyt sitä? Koska hän koki, että hänellä oli vielä musiikkia sisällään, joka oli pakko saada ulos. ”Taide pidätteli minua”, hän kirjoitti.
Tämä on se käännekohta. Tämän kriisin jälkeen Beethovenin musiikki muuttui. Se lakkasi olemasta vain kaunista ja siitä tuli painavaa. Sankarillinen kausi alkoi. Jos miettii, miksi esimerkiksi klassismin eleganssi vaihtui romantiikan myrskyyn, vastaus löytyy pitkälti Beethovenin korvista – tai niiden toimimattomuudesta.
Miten kuurous vaikutti sävellyksiin?
Monet luulevat, että kuurous esti säveltämisen. Päinvastoin. Koska hän ei kuullut ulkomaailman hälyä tai muiden keskinkertaista musiikkia, hän vetäytyi täysin omaan päähänsä.
- Matalat taajuudet katosivat ensin, joten hän alkoi käyttää pianossa enemmän bassorekisteriä tunteakseen värähtelyn. Tämä toi musiikkiin tummemman, jyrisevämmän sävyn.
- Hän ei voinut enää johtaa orkesteria ilman kaaosta. On olemassa surullisia tarinoita, joissa hän viittoo kiihkeästi, vaikka orkesteri on jo lopettanut soittamisen.
- Myöhäiskauden teokset, kuten jousikvartetot ja 9. sinfonia, ovat abstrakteja, melkein ”matemaattisen” nerokkaita, koska ne syntyivät puhtaasti hänen mielikuvituksessaan ilman kuuloaistin rajoitteita.
Sinfonian uudistaja – Eroica räjäytti pankin
Jos pitäisi nimetä yksi teos, joka muutti musiikin suunnan, se on kolmas sinfonia, Eroica.
Siihen asti sinfonia oli ollut noin 20–25 minuutin mittainen, viihdyttävä teos. Eroica kestää melkein 50 minuuttia. Kun se kantaesitettiin vuonna 1805, yleisö oli, suoraan sanottuna, sekaisin. Joku huusi parvelta: ”Annan kreutzerin jos se loppuu nyt!”
Mutta Beethoven ei välittänyt. Hän venytti muotoja, lisäsi dissonansseja (riitasointuja) ja teki orkesterista massiivisen koneiston. Hän ei säveltänyt enää miellyttääkseen mesenaatteja, vaan haastaakseen koko ihmiskunnan.
Miksi Beethovenin sinfoniat ovat niin erilaisia?
Se ei ole vain se äänenvoimakkuus. Kyse on rakenteesta ja draamasta.
Otetaan esimerkiksi rytmi. Ennen Beethovenia rytmi oli pulssi, joka piti kappaleen kasassa. Beethovenille rytmi oli ase. Seitsemännessä sinfoniassa on osia, joissa rytmi hakkaa niin obsessiivisesti, että Wagner kutsui sitä ”tanssin apoteoosiksi”. Se vie kuulijan transsiin.
Sitten on se tapa, jolla hän kehittelee teemoja. Mozart saattoi keksiä kymmenen kaunista melodiaa yhteen teokseen. Beethoven saattoi ottaa yhden typerän pienen aiheen (kuten ne neljä nuottia 5. sinfoniassa) ja rakentaa siitä koko 30-minuuttisen katedraalin. Se on insinöörityötä parhaimmillaan.
Ja tietysti kuoro. Kun hän lisäsi kuoron yhdeksänteen sinfoniaan (Oodi ilolle), hän rikkoi viimeisenkin tabun. Sinfonian piti olla instrumentaalimusiikkia. Beethoven totesi, että ”ei, nyt tarvitaan sanoja, koska soittimet eivät enää riitä kertomaan tätä sanomaa”.
Mies myytin takana – Kahvia ja kaaosta
Meillä on tapana nostaa nämä säveltäjät jalustalle, mutta Beethovenin arki oli kaukana glamourista. Hän oli tunnetusti suttuinen. Hänen asuntonsa Wienissä olivat kaatopaikkoja – kirjaimellisesti. Lattialla lojui ruuantähteitä, täysiä yöastioita ja nuottipapereita sekaisin.
Hänellä oli pakkomielteitä.
Tarkkuus oli yksi niistä. Aamukahvi ei ollut mikään pikkujuttu. Jokaiseen kuppiin piti laskea tasan 60 kahvipapua. Ei 59, ei 61. Usein hän laski ne itse käsin varmistaakseen laadun. Jos pavut olivat väärin, päivä oli pilalla.
Hän oli myös epäonninen rakkaudessa. ”Kuolematon rakastettu” -kirje on mysteeri, jota tutkijat ovat yrittäneet ratkaista vuosisatoja. Hän rakastui toistuvasti yläluokkaisiin naisiin, joita hän ei säätynsä vuoksi voinut saada. Tämä turhautuminen kuuluu hänen musiikissaan – se kaipaus, joka ei koskaan täyty.
Mistä kannattaisi aloittaa?
Jos Beethoven tuntuu vieraalta tai liian ”raskaalta”, unohda hetkeksi ne kaikkein tunnetuimmat paukutukset. Tässä on Viva Classican toimituksen omat tärpit, joilla pääset sisään maestron mielenmaisemaan:
Aloita Pianokonsertosta nro 5 (”Keisari”). Varsinkin sen toinen osa. Se on ehkä kauneinta musiikkia, mitä on koskaan kirjoitu. Se on kuin leijuisi ilmassa. Se todistaa, että vaikka mies oli äreä, hänen sielunsa oli herkkä.
Siirry sitten Sinfoniaan nro 7. Toinen osa (Allegretto) on hypnoottinen. Olet varmasti kuullut sen elokuvissa, mutta kuuntele se kokonaan. Se kasvaa hiljaisuudesta valtavaan surumieliseen huipennukseen.
Jos haluat haastaa itsesi, kuuntele Grosse Fuge (Suuri fuuga). Se on sävelletty aivan hänen elämänsä lopussa, kun hän oli täysin kuuro. Se on musiikkia, joka kuulostaa modernilta vielä tänäkin päivänä. Stravinsky sanoi siitä, että se on ”ehdottomasti nykymusiikkia, joka vain sattuu olemaan sävelletty 1800-luvulla”.
Perintö, joka ei katoa
Ludwig van Beethoven kuoli vuonna 1827, ukkosmyrskyn aikana (tarinan mukaan hän puistellen nyrkkiään taivaalle salaman iskiessä, mikä sopii kuvaan täydellisesti). Hänen hautajaisiinsa Wienissä osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä. Se oli ennennäkemätöntä.
Hän muutti sen, mitä säveltäjä on. Ennen häntä säveltäjä oli käsityöläinen. Beethovenin jälkeen säveltäjä oli taiteilija, nero, joka kärsii ja luo uusia maailmoja. Kaikki hänen jälkeensä tulleet – Schubert, Brahms, Mahler, jopa Jean Sibelius – joutuivat painiskelemaan Beethovenin varjon kanssa. Brahms ei uskaltanut julkaista ensimmäistä sinfoniaansa kuin vasta yli nelikymppisenä, koska hän kuuli mielessään ”tuon jättiläisen askeleet takanaan”.
Beethovenin musiikki on edelleen ajankohtaista, koska se käsittelee inhimillistä kamppailua. Se kertoo siitä, miten pimeydestä noustaan valoon. Ja rehellisesti sanottuna, siinä on energiaa, jota mikään nykyaikainen rock-bändi ei pysty täysin tavoittamaan.