Jos olisimme rehellisiä – ja Viva Classicassa meillä on tapana olla – myöntäisimme heti alkuun yhden asian: Pjotr Iljitš Tšaikovski on klassisen musiikin porttihuume. Hän on se säveltäjä, jonka teoksia soutetaan mainoksissa, piirretyissä ja hississä, mutta jota tosi harrastajat joskus salaa vähättelevät liian ”helppoiseksi”.
Mutta se on valtava virhe.
Olen istunut Musiikkitalon parvella kymmeniä kertoja kuuntelemassa Tšaikovskia, ja joka kerta tapahtuu sama ilmiö. Kun Pateettisen sinfonian viimeiset, sydäntäsärkevät tahdit hiipuvat hiljaisuuteen, sali ei räjäydä heti aplodeihin. Siellä on se syvä, painostava hiljaisuus. Ihmiset eivät vain kuuntele musiikkia; he kokevat jonkinlaisen kollektiivisen tunneromahduksen. Tšaikovski ei ollut vain melodioiden mestari; hän oli neuroottinen, herkkä ja äärimmäisen taitava manipuloimaan kuulijansa tunteita.
Tässä ei ole kyse pönöttävästä historian oppitunnista. Sukelletaan siihen, kuka tämä mies oikeasti oli ja miksi hänen musiikkinsa repii meitä edelleen auki yli sata vuotta myöhemmin.
Mies melodioiden takana (eikä se ollut helppoa)
Tšaikovskin elämäkerta luetaan usein kuin traagista romaania, ja syystäkin. Hän syntyi vuonna 1840, mutta ei mihinkään suureen musiikkisukuun kuten Bachit. Isä oli kaivosinsinööri. Pjotr oli lapsesta asti se ”lasista tehty lapsi” – termi, jota hänen kotiopettajattarensa käytti. Hän reagoi kaikkeen voimakkaasti. Musiikki ei ollut hänelle vain harrastus, se oli fyysinen tila.
Hänellä oli outoja pakkomielteitä. Tiesittekö, että johtaessaan orkesteria hän piti usein vasemmalla kädellään kiinni leuastaan? Hän pelkäsi aidosti, että hänen päänsä saattaisi pudota hartioilta, jos hän innostuisi liikaa. Kuulostaa hullulta nykypäivän vinkkelistä, mutta se kertoo paljon siitä paineesta, jonka alla hän eli.
Suurin paine tuli kuitenkin hänen yksityiselämästään. Homoseksuaalisuus 1800-luvun Venäjällä ei ollut vain tabu, se oli rikos ja sosiaalinen itsemurha. Tšaikovski yritti ”parantaa” itsensä menemällä naimisiin Antonina Miljukovan kanssa vuonna 1877. Seurasin kerran erästä keskusteluketjua, jossa tätä avioliittoa kuvattiin katastrofiksi – se on lievä ilmaisu. Liitto kesti de facto vain muutaman viikon ja ajoi säveltäjän itsemurhayrityksen partaalle Moskovajokeen. Hän yksinkertaisesti käveli jäiseen veteen toivoen saavansa kuolettavan keuhkokuumeen.
Tämä tuska kuuluu kaikessa mitä hän teki tuon jälkeen. Kun kuuntelet neljättä sinfoniaa, et kuuntele abstraktia taidetta. Kuuntelet miestä, joka huutaa kohtaloaan vastaan.
Baletit: Enemmän kuin vain sokerikuorrutetta
Suomalaiselle konserttiyleisölle Tšaikovski on usein synonyymi joululle. Kansallisoopperan jokavuotinen Pähkinänsärkijä on instituutio, jonne liput myydään loppuun minuuteissa. Mutta baleteissa on jännä puoli: säveltäjä itse ei aina arvostanut niitä korkeimmalle.
Otan esimerkiksi Joutsenlammen. Kun se ensiesitettiin 1877, se oli floppi. Kriitikot haukkuivat sen ”meluiseksi” ja tanssijat valittivat, että musiikki oli liian sinfonista tanssittavaksi. Ja siinä piilee juuri se juju.
- Ennen Tšaikovskia balettimusiikki oli usein vain taustahuminaa, ”umpah-umpah” rytmiä tanssijoille. Tšaikovski toi siihen sinfonian syvyyden.
- Kuunnelkaa Joutsenlammen oboe-teemaa. Se ei ole vain kaunis; siinä on pahaenteisyyttä. Se kertoo tarinaa silloinkin, kun kukaan ei tanssi.
- Prinsessa Ruusunen on toinen esimerkki. Se on musiikillisesti kenties hänen hienostunein balettinsa, täynnä orkestraalisia värejä, joita myöhemmin esimerkiksi Stravinsky ihaili suuresti.
Jos et ole koskaan nähnyt balettia livenä, aloita Tšaikovskista. Se on visuaalista, mutta ennen kaikkea se musiikki kantaa, vaikka et ymmärtäisi pirueteista hölkäsen pöläystä.
Sinfoniat ja ”Kohtalon” koura
Jos baletit ovat satua, sinfoniat ovat päiväkirjamerkintöjä. Tšaikovskin tuotannossa on selkeä jako: kolme ensimmäistä sinfoniaa ovat… no, ne ovat ”ihan kivoja”. Niissä on kansanlauluja ja venäläistä talvea. Mutta numerosta neljä eteenpäin peli muuttuu raa’aksi.
Neljäs, viides ja kuudes sinfonia muodostavat eräänlaisen trilogian, jossa käsitellään ”Fatumia” – kohtaloa. Meillä Viva Classicassa on tapana suositella viidettä sinfoniaa ensikertalaisille. Miksi? Koska siinä on draaman kaari, jonka jokainen ymmärtää ilman musiikin teorian opintoja. Se alkaa synkkiäkin synkemmällä klarinettiteemalla ja päättyy (näennäiseen) riemuvoittoon. Mutta onko se voitto aitoa? Monet kapellimestarit tulkitsevat finaalin pakkopullamaisena ilona, sellaisena ”hymyile vaikka sattuu” -hetkenä.
Ja sitten on se kuudes. Pateettinen. Tšaikovski johti kantaesityksen lokakuussa 1893. Yhdeksän päivää myöhemmin hän oli kuollut.
Virallinen syy oli kolera – hän joi kertoman mukaan keittämätöntä vettä ravintolassa pietarilaisen epidemian aikaan. Mutta huhut ”kunniatuomioistuimen” määräämästä itsemurhasta homoseksuaalisuusskandaalin välttämiseksi elävät sitkeästi. Oli totuus mikä tahansa, kuudennen sinfonian finaali on musiikkihistorian pysäyttävin loppu. Se ei lopu pamaukseen, vaan sydämenlyöntien hiipumiseen matalissa jousissa. Se on kuoleman musiikillinen kuvaus, piste.
Venäläinen sielu vs. Länsimainen tekniikka
Aikalaisilleen Tšaikovski oli outo lintu. Venäjällä toimi samaan aikaan ”Viiden ryhmä” (mm. Musorgski ja Rimski-Korsakov), jotka halusivat luoda puhtaasti venäläistä musiikkia, vapaata länsimaisista säännöistä. Tšaikovski taas oli konservatorion kasvatti. Hän osasi länsimaisen muodon, kontrapunktin ja orkestraation.
Tämä teki hänestä väliinputoajan:
- Venäläisten nationalistien mielestä hän oli liian saksalainen ja akateeminen.
- Länsieurooppalaisten mielestä hän oli liian tunteellinen, liian ”venäläinen” ja kuriton.
Juuri tämä ristiriita tekee hänestä neron. Hän yhdisti Mozartin (jota hän palvoi) kirkkauden ja muodon tajun slaavilaiseen melankoliaan. Hän ei pelännyt olla banaali, jos tunne sitä vaati. Sibelius, meidän oma kansallissankarimme, sai valtavasti vaikutteita Tšaikovskilta. Kuunnelkaa Sibeliuksen ensimmäistä sinfoniaa – Tšaikovskin haamu leijuu siellä klarinettisoolon yllä.
Oopperat: Jevgeni Onegin ja se Kirje
En voi kirjoittaa Tšaikovskista mainitsematta oopperaa. Vaikka hän kirjoitti useita, Jevgeni Onegin on se, joka on koettava. Se perustuu Puškinin runoelmaan, ja siinä on kohtaus, joka on yksinkertaisesti täydellinen: Tatjanan kirjekohtaus.
Olen nähnyt tämän Kansallisoopperassa useamman kerran. Lavalla on nuori nainen, kynä ja paperia. Hän kirjoittaa rakkaudentunnustusta miehelle, joka ei sitä ansaitse. Kohtaus kestää yli kymmenen minuuttia. Se on musiikillinen monologi, jossa orkesteri elää jokaisen epäröinnin, jokaisen sydämenlyönnin ja jokaisen rohkeuden puuskan mukana. Se on inhimillisyyttä tiivistettynä nuoteiksi. Jos olet koskaan ollut toivottomasti rakastunut väärään ihmiseen, et selviä tästä kohtauksesta kuivin silmin.
Mistä aloittaa kuuntelu? (Viva Classican tärpit)
Älä aloita 1812-alkusoitosta. Ole kiltti. Tšaikovski itse inhosi sitä (”kovaäänistä ja onttoa”, hän sanoi), vaikka tykit ovatkin siistejä. Tässä on parempi reitti sisään:
Jos haluat romantiikkaa: Romeo ja Julia -fantasia-alkusoitto. Se rakkausteema on niin kuuluisa, että olet kuullut sen varmasti Sims-pelistä tai sadasta elokuvasta, mutta kokonaisuutena teos on raju ja dramaattinen.
Kun kaipaat virtuoosisuutta: Viulukonsertto D-duuri. Kriitikko Eduard Hanslick sanoi aikoinaan, että tämä teos ”haisee pahalle”. Hän oli väärässä. Se on yksi vaikeimmista ja palkitsevimmista viulukonsertoista ikinä. Finaali on puhdasta venäläistä ilotulitusta.
Pianon ystäville: Pianokonsertto nro 1. Se alkufanfaari torvilla on ikoninen. Hauska fakta: Tšaikovskin ystävä Nikolai Rubinstein haukkui teoksen aluksi kelvottomaksi, mutta joutui myöhemmin nielemään sanansa, kun siitä tuli maailmanhitti.
Yhteenveto
Pjotr Tšaikovski ei ollut täydellinen ihminen. Hän oli epävarma, altis masennukselle ja eli kaksoiselämää. Mutta juuri nämä säröt tekivät hänestä sen säveltäjän, jota rakastamme. Hän ei kirjoittanut musiikkia jumalille tai akateemikoille; hän kirjoitti sitä meille tavallisille, tunteville ihmisille.
Kun seuraavan kerran selaat konserttikalenteriamme ja näet Tšaikovskin nimen ohjelmistossa, mene paikalle. Älä analysoi rakennetta. Istu alas, sulje silmät ja anna sen tunteen vyöryä yli. Sitä varten se on tehty.