Jos pysäytät kadulla kenet tahansa ja pyydät nimeämään klassisen säveltäjän, yhdeksän kymmenestä sanoo Mozart. Loput sanovat todennäköisesti Beethoven. Mutta rehellisesti sanottuna, Wolfgang Amadeus Mozart on enemmän kuin pelkkä säveltäjä; hän on brändi, jota myydään suklaakuulina Salzburgin lentokentällä ja jonka nimeä käytetään vauvojen älykkyyden lisäämiseen (vaikka se ”Mozart-efekti” onkin tieteellisesti vähän niin ja näin).
Viva Classican toimituksessa olemme vuosien varrella arvioineet satoja levytyksiä ja listanneet tuhansia konsertteja Helsingistä Rovaniemelle. Silti, kun Mozartin Requiem tai Figaron häät pärähtää soimaan, siinä on jotain, mikä pysäyttää kriittisimmänkin kuuntelijan. Se kuulostaa niin pirun helpolta. Ja juuri se on Mozartin suurin harha: helppous.
Tässä artikkelissa emme aio luetella jokaista hänen yli 600 teoksestaan. Sen sijaan katsomme miehen myytin taakse. Millainen ihminen kirjoittaa jumalaista musiikkia ja samaan aikaan kirjeitä, jotka ovat täynnä kakkahuumoria ja rahahuolia?
Isä Leopold ja Euroopan rankin keikkabussi
Usein ajatellaan, että nero syntyy tyhjiössä. Mozartin kohdalla tämä ei voisi olla kauempana totuudesta. Hänen isänsä Leopold Mozart oli aikansa kunnianhimoisin ”lätkäfaija” – tai tässä tapauksessa viulistifaija. Wolfgang syntyi Salzburgissa vuonna 1756, ja tuskin hän oli oppinut kävelemään, kun Leopold jo tajusi, että kotona on kultakaivos.
Kuvittele tilanne: olet 6-vuotias lapsi. Sen sijaan, että leikkisit pihalla, istut hevosvankkureissa matkalla Müncheniin, Wieniin tai Pariisiin. Tiet ovat kuoppaisia, majatalot kylmiä ja ruoka välillä kyseenalaista. Tämä oli Mozartin lapsuus. Häntä esiteltiin aatelisille kuin sirkuseläintä. ”Katsokaa, hän soittaa cembaloa silmät sidottuna!”
Tämä kiertue-elämä teki hänestä kuitenkin rautaisen ammattilaisen. Hän oppi imemään vaikutteita kaikkialta. Italiassa hän oppi laulavuuden, Mannheimissa orkesterin dynamiikan ja Pariisissa… no, Pariisissa hän oppi, että ranskalaiset ovat vaikea yleisö.
Yksi asia, joka usein unohtuu elämäkerroista, on se, kuinka paljon Mozart teki töitä. Meillä on tämä romanttinen käsitys, että hän vain istui alas ja nuotit valuivat paperille valmiina ilman yhtäkään yliviivausta. Toki hän oli nopea, käsittämättömän nopea, mutta hän myös opiskeli bachit ja händelit läpikotaisin. Hänen neroutensa ei ollut pelkkää inspiraatiota; se oli vuosikymmenen ankaraa treeniä ennen kuin hän oli edes teini-iässä.
Salzburgin pölyt ja Wienin vapaat markkinat
Kun ”ihmelapsi” kasvoi aikuiseksi, ongelmat alkoivat. Söpöys katosi, ja jäljelle jäi vain lyhytkasvuinen, suuripäinen ja hieman mulkosilmäinen nuori mies, joka tiesi olevansa parempi kuin kaikki muut. Salzburgin arkkipiispa Colloredo ei arvostanut tätä asennetta. Mozartin asema oli käytännössä palvelusväen tasolla – hän söi keittiössä kokkien kanssa.
Vuonna 1781 tapahtui se kuuluisa välikohtaus, jossa Mozart sai kirjaimellisesti potkun takamukselleen arkkipiispan kamaripalvelijalta. Se oli parasta, mitä hänelle saattoi tapahtua. Hän muutti Wieniin.
Tämä oli se hetki, jolloin Mozartista tuli yksi ensimmäisistä freelance-muusikoista. Ei vakituista kuukausipalkkaa, ei eläke-etuja, vain keikkaliksaja. Ja aluksi homma toimi kuin unelma. Wien oli hulluna häneen. Hän antoi pianotunteja aatelisneidoille, järjesti omia tilauskonserttejaan ja kirjoitti hittejä toisensa perään.
Miksi raha ei koskaan riittänyt?
Olen lukenut lukemattomia teorioita Mozartin köyhyydestä. Totuus on luultavasti arkisempi kuin dramaattiset elokuvat antavat ymmärtää. Mozart tienasi hyvinä vuosina summan, joka vastaisi nykyrahassa kymmeniä tuhansia euroja – jopa yli sataatuhatta – vuodessa. Ongelma ei ollut tulopuoli, vaan menopuoli.
Hän ja hänen vaimonsa Constanze elivät leveästi. He muuttivat jatkuvasti kalliimpiin asuntoihin. Mozart pukeutui viimeisen muodin mukaan (hän rakasti punaisia takkeja). Ja sitten oli biljardi. Kerrotaan, että Mozart oli intohimoinen biljardinpeluuttaja ja saattoi hävitä sievoisia summia vihreällä veralla.
Musiikki, joka muutti kaiken
Puhutaanpa hetki itse musiikista. Miksi me Viva Classicassa jaksamme edelleen innostua 200 vuotta vanhoista kappaleista? Mozartin musiikissa on ominaisuus, jota on vaikea selittää ilman musiikinteoreettista jargonia, mutta yritetään.
Kyse on tasapainosta. Hänen musiikkinsa on pinnallisesti ”galanttia” ja viihdyttävää, mutta pinnan alla kuplii usein melankolia tai jopa synkkyys. Ota esimerkiksi pianokonsertto nro 20 d-molli. Se ei ole mitään taustamusiikkia kahvikutsuille. Se on myrskyisä, dramaattinen ja ennakoi jo Beethovenin raivoa.
Oopperat ovat oma lukunsa. Ennen Mozartia ooppera oli usein jäykkää patsastelua. Mozart – yhdessä libretisti Lorenzo Da Ponten kanssa – toi lavalle oikeita ihmisiä.
Mozartin oopperoiden kolme kovaa:
- Figaron häät: Pintapuolisesti komedia, mutta oikeasti se on terävä yhteiskuntakritiikki. Palvelija on fiksumpi kuin kreivi. Tämä oli vallankumouksellista tekstiä 1780-luvulla, vain muutama vuosi ennen Ranskan vallankumousta. Musiikki kuljettaa juonta eteenpäin niin saumattomasti, että unohtaa katsovansa oopperaa.
- Don Giovanni: Päähenkilö on sarjahurmaaja ja murhaaja, ja silti me tavallaan pidämme hänestä. Loppukohtaus, jossa kivinen patsas tulee illalliselle ja raahaa Don Giovannin helvettiin, on edelleen yksi musiikkihistorian vaikuttavimmista hetkistä. Bassot jyrisevät ja pasuunat, jotka symboloivat tuonpuoleista, pauhaavat.
- Taikahuilu: Tämä on outo sekoitus satua, vapaamuurarisymboliikkaa ja kansanteatteria. Mutta siinä on Yön kuningattaren aaria. Tiedättehän sen korkean F-nuotin? Se on akrobatiaa, jota jokainen sopraano joko rakastaa tai vihaa.
Salieri, kuolema ja Requiem
Unohda elokuva Amadeus hetkeksi. Antonio Salieri ei murhannut Mozartia. He olivat kilpailijoita, kyllä, mutta he myös kunnioittivat toisiaan. Salieri jopa johti Mozartin teoksia tämän kuoleman jälkeen.
Mozartin viimeinen vuosi, 1791, oli itse asiassa todella tuottelias. Hän sävelsi Taikahuilun, klarinettikonserton (joka on ehkä kauneinta musiikkia, mitä on koskaan tehty) ja aloitti sielunmessun, Requiemin.
Tarina salaperäisestä tilaajasta, ”harmaasta sanansaattajasta”, on totta, mutta ei yliluonnollista. Tilaaja oli vain eksentrinen kreivi Walsegg, joka halusi esittää teoksen omanaan vaimonsa muistolle. Sairas ja ylityöllistetty Mozart kuitenkin alkoi uskoa kirjoittavansa messua omiin hautajaisiinsa.
Mozart kuoli joulukuun 5. päivänä 1791. Hän oli vain 35-vuotias. Syyksi on veikkailtu reumaattista kuumetta, munuaisten vajaatoimintaa tai jopa huonosti kypsennettyä sianlihaa. Hänet haudattiin ”yhteishautaan”. Tämä ei tarkoita joukkohautaa, johon ruumiita heiteltiin päällekkäin, vaan tavallista kansalaisen hautaa, jolla ei ollut pysyvää muistomerkkiä kymmeneksi vuodeksi. Se oli wieniläinen tapa säästää hautauskuluissa, ei merkki siitä, että hänet olisi unohdettu.
Miksi Mozartilla on väliä tänään?
Suomalaisessa musiikkikentässä Mozart on peruskivi. Jos katsot Helsingin kaupunginorkesterin tai Radion sinfoniaorkesterin ohjelmistoja minä tahansa kautena, sieltä löytyy aina Wolfgangia. Se ei johdu siitä, että se on ”turvallista”. Se johtuu siitä, että se toimii.
Muusikoille Mozart on armoton. Sibeliusta soittaessa voit hieman piiloutua massiivisen orkesterivallin ja romantiikan taakse. Mozartissa kaikki on läpinäkyvää. Jos viulisti soittaa yhdenkin nuotin epäpuhtaasti, se kuuluu heti. Se on alasti. Kuten eräs pianisti kerran sanoi minulle kahvikupin ääressä: ”Mozart on liian helppoa lapsille, mutta liian vaikeaa aikuisille.”
Mitä kuunnella, jos ”Eine Kleine Nachtmusik” kyllästyttää?
Jos haluat päästä sisälle siihen Mozartiin, jota me harrastajat fanitamme, unohda ne kuluneimmat hitit ja kokeile näitä:
- Jos haluat draamaa: Sinfonia nro 40 g-molli. Se alkaa suoraan hermostuneella säestyksellä ilman mitään fanfaareja. Ahdistus on läsnä heti ensitahdeista.
- Jos haluat kauneutta: Klarinettikonsertto A-duuri, toinen osa (Adagio). Tämä on se kappale, jota kuunnellessa tuntuu kuin aika pysähtyisi.
- Jos haluat syvyyttä: Jousikvintetto g-molli (KV 516). Kamarimusiikkia parhaimmillaan. Tässä Mozart riisuu naamion kokonaan.
- Jos haluat yllättyä: C-molli-messu (”Suuri”). Se jäi keskeneräiseksi, mutta ne osat, jotka ovat valmiita, ovat monumentaalisia. ”Qui tollis” -osa on painavuudessaan murskaava.
Mozart oli ihmelapsi, kyllä. Mutta ennen kaikkea hän oli ahkera, elämää rakastava ja inhimillinen nero, joka osasi kääntää ihmisen tunteet nuoteiksi paremmin kuin ehkä kukaan muu ennen tai jälkeen. Hän ei kirjoittanut musiikkia jumalille, vaan meille.