Se hetki ennen kapellimestarin saapumista on aina jotenkin sähköinen. Olette varmaan huomanneet sen, jos olette istuneet Musiikkitalossa tai missä tahansa suuressa konserttisalissa. Ensin kuuluu epämääräistä ääntä, sitten oboe antaa viritysäänen (yleensä se 442 Hz täällä meillä päin), ja yhtäkkiä kaaos muuttuu yhtenäiseksi soinniksi. Se on minusta melkein yhtä hieno hetki kuin itse konsertin alku.
Sinfoniaorkesteri on pohjimmiltaan valtava, elävä koneisto, jossa jokaisella osasella – eli muusikolla ja hänen instrumentillaan – on oma, joskus yllättävänkin spesifi tehtävänsä. Olen vuosien varrella jutellut kymmenien muusikoiden kanssa Viva Classican haastatteluja varten, ja yksi asia on tullut selväksi: soittimet eivät ole vain työkaluja. Ne ovat persoonallisuuksia. Joskus hankalia sellaisia.
Tässä artikkelissa emme aio luetella soittimia kuivasti oppikirjatyyliin. Haluan avata teille sitä, mitä siellä lavalla oikeasti tapahtuu, miltä se tuntuu ja miksi esimerkiksi alttoviulistit joutuvat aina vitsien kohteeksi (ja miksi se on täysin epäreilua).
Jouset: Orkesterin selkäranka ja hermosto
Kun katsot orkesteria, näet edessäsi meren jousisoittajia. Heitä on noin 60–70 prosenttia koko porukasta. Syy on puhtaasti akustinen: yksi viulu ei pärjää desibeleissä yhdelle trumpetille, joten viuluja tarvitaan armeija tasapainottamaan yksi vaskisektio.
Jousisoitinperhe on siitä jännä, että se on käytännössä sama soitin eri kokoisena. Tai no, älkää sanoko tuota ääneen sellistille, he loukkaantuvat. Mutta periaate on sama: puulaatikko, neljä kieltä (yleensä) ja hevosenhäntäjouhi, jota on hinkattu hartsilla.
Viulut – ne kuuluisat diivat
Ei ole sattumaa, että viulut on sijoitettu aivan eteen vasemmalle. Ne soittavat melkein poikkeuksetta melodiat. Sibeliuksen viulukonserttoa kuunnellessa ymmärtää, miksi viulu on kuningatar: sen ääniala on valtava ja se pystyy ilmaisemaan kaikkea itkusta raivoon.
Orkesterissa viulut jaetaan ykkös- ja kakkosviuluihin. Tämä on mielenkiintoinen jako:
- Ykkösviulut soittavat yleensä korkeammalta ja hoitavat ne ”näyttävät” juoksutukset, jotka saavat yleisön haukkomaan henkeä. Konserttimestari, eli orkesterin tärkein muusikko kapellimestarin jälkeen, istuu ykkösviulujen kärjessä.
- Kakkosviulut ovat orkesterin moottori. He soittavat usein alempaa, tiheämpää tekstuuria, joka luo harmonian ja rytmin. Jos kakkosviulut putoavat kyydistä, koko pakka hajoaa. Se on raakaa työtä ilman ykkösviulujen saamaa gloriaa.
Alttoviulu – väärinymmärretty sankari
Alttoviulu on hieman viulua suurempi, ja se on viritetty kvinttiä (viisi sävelaskelta) alemmas. Sen ääni on… miten sen nyt sanoisi… nasaalimpi, tummempi, ehkä hieman melankolisempi. Monet säveltäjät rakastivat alttoa juuri sen inhimillisen äänenvärin takia.
Miksi niistä sitten vitsaillaan? Koska soitin on fyysisesti hieman hankala. Jotta alttoviulun akustiset mittasuhteet olisivat täydelliset, sen pitäisi olla niin suuri, ettei sitä voisi soittaa leuan alla. Siksi se on kompromissi, ja sen soittaminen vaatii enemmän fyysistä voimaa ja ”kaivamista” kuin viulun.
Sello ja kontrabasso
Kysykää keneltä tahansa kadulla, mikä on heidän lempisoittimensa, ja vastaus on hämmästyttävän usein sello. Sen ääniala vastaa melko tarkasti ihmisen äänialaa (bassosta sopraanoon), mikä tekee siitä luonnollisen kuuloisen korvalle. Sellistit istuvat yleensä oikealla, ja kun koko sektio soittaa jonkun leveän romanttisen melodian, se menee suoraan tunteisiin.
Kontrabasso on sitten se kaveri, joka pitää talon pystyssä. Matalat taajuudet ovat hitaita aaltoja. Ilman bassoja orkesterin soundi olisi ohut ja kimeä. Bassonsoittajat ovat usein orkesterin rennoimpia tyyppejä – ehkä siksi, että jo pelkkä soittimen raahaaminen paikalle on niin iso urakka, ettei pikkusioista jaksa stressata.
Puupuhaltimet: Orkesterin väripaletti
Jos jouset ovat piirustus, puupuhaltimet ovat ne värit, joilla kuva väritetään. Nimi ”puupuhallin” on muuten nykyään vähän harhaanjohtava, sillä esimerkiksi huilut on tehty hopeasta, kullasta tai platinasta jo yli sadan vuoden ajan. Ne kuuluvat silti tähän ryhmään soittotavan ja historian vuoksi.
Puupuhaltajia on orkesterissa yleensä vain 2–4 kutakin lajia kohden. Se tarkoittaa, että jokainen soittaja on käytännössä solisti. Tässä ryhmässä ei voi piiloutua kaverin selän taakse. Jos teet virheen oboella, se kuuluu takariviin asti.
Katsotaanpa tarkemmin näitä persoonia:
- Huilun ääni on kirkas ja kantava, ja se istuu orkesterin ”katolla”. Matalassa rekisterissä huilu on kuitenkin yllättävän heikko ja huokoinen, mitä ranskalaiset impressionistit kuten Debussy käyttivät mestarillisesti hyväkseen.
- Oboe on se instrumentti, jonka ääni on niin läpitunkeva (hyvällä tavalla), että se kuuluu täyden orkesterin pauhun läpi. Siksi se antaa viritysäänen. Ääni syntyy kahden pienen ruokolehdykän värähdellessä vastakkain. Se on fyysisesti raskas soitini, sillä ilma pitää pakottaa todella pienen aukon läpi – paine päässä on melkoinen.
- Klarinetti on kameleontti. Se voi kuulostaa hyytävän kylmältä (kuten Sibeliuksen 1. sinfonian alussa) tai samettisen pehmeältä ja jazzahtavalta. Klarinetilla on uskomaton kyky soittaa hiljaa, aivan olemattomasta pianissimosta, mihin muut puhaltimet eivät pysty samalla tavalla.
- Fagotti on orkesterin ”klovni”, mutta se on hieman epäreilu leima. Toki sillä voi soittaa koomisia staccatoja, mutta sen ylärekisteri on yksi kauneimmista ja tuskaisimmista äänistä mitä tiedän. Stravinskyn Kevätuhrin alku on tästä paras esimerkki.
Vasket: Voimaa ja fysiikkaa
Vaskipuhaltimet (brass) tuovat orkesteriin sen massiivisen volyymin ja juhlavuuden. Mutta vaskien soitto on urheilua. Oletteko koskaan katsoneet käyrätorvensoittajan kasvoja vaativan sinfonian jälkeen? He ovat aivan poikki. Huulet ovat lihas, ja ne väsyvät.
Käyrätorvi on muuten vaskisoittimista ehkä se kaikkein vaikein. Putkea on kerällä useita metrejä, ja oikean äänen osuminen on millipeliä. Jos huulet ovat millin sadasosan väärässä asennossa, ääni ”kiksaa”. Siksi sanotaankin, että käyrätorvi on ainoa soitin, jota voi soittaa väärin, vaikka sormitus olisi oikein. Mutta kun se soi puhtaasti… se on kuin kultaa.
Trumpetit ovat ne, jotka herättävät. Ne ovat kirkollisia, sotilaallisia ja juhlavia. Pasuunat taas tuovat sointiin täyteläisyyttä. Pasuuna on ainoa puhallin, joka voi tehdä aidon glissandon (liu’un sävelestä toiseen) vetoputkensa ansiosta. Tuuba on sitten se pohja, vaskien kontrabasso, joka vaatii soittajaltaan valtavaa keuhkokapasiteettia. Tuubisti saattaa istua hiljaa 40 minuuttia ja sitten hänen pitää soittaa kolme ääntä täydellisesti. Hermojen hallintaa parhaimmillaan.
Lyömäsoittimet: Enemmän kuin vain rytmiä
Takana ylhäällä on lyömäsoittajien valtakunta. Tämä on se osasto, joka on muuttunut eniten viimeisen sadan vuoden aikana. Barokin aikana siellä oli lähinnä patarummut. Nyt siellä voi olla mitä tahansa jarrulevyistä (kyllä, autosta) tuulikoneisiin.
Patarummut ovat lyömäsoitinten aatelia. Ne eivät ole vain rytmisoittimia, vaan niillä on sävelkorkeus. Patarumpalin näkee usein kumartuneena rummun päälle kesken kappaleen – hän virittää rumpua uudestaan seuraavaa osiota varten pedaaleilla ja korvakuulolla, samalla kun orkesteri pauhaa jotain muuta sävellajia vieressä. Se vaatii absoluuttista korvaa tai ainakin raudanlujaa intervallitajua.
Muut lyömäsoittajat ovat orkesterin moniottelijoita. Yksi soittaja saattaa juosta ksuilofonista lautasiin ja sieltä triangeliin. Triangeli on muuten mainettaan pelottavampi soitin. Kuvittele tilanne: sinulla on koko 45 minuutin sinfoniassa tasan yksi isku. Kapellimestari katsoo sinua, yleisö odottaa. Jos lyöt ohi tai ääni on ”tuhnu”, et voi paikata sitä. Se oli siinä.
Miten tätä kaikkea kannattaa kuunnella?
Kun seuraavan kerran kuuntelet orkesterimusiikkia, joko livenä tai levyltä, kokeile kuunnella ”pystysuunnassa”. Älä seuraa vain melodiaa.
Yritä bongata, mitä käyrätorvet tekevät silloin, kun viulut soittavat kovaa. Kuuntele, miten huilu tuplaa viulumelodiaa oktaavia korkeammalta ja tuo siihen hopeista kiiltoa. Tai kiinnitä huomio siihen, miten patarummun isku antaa potkun koko orkesterin forte-iskuun. Ilman sitä iskua ääni olisi vain kova, mutta rummun kanssa se on fyysinen.
Ei ole yhtä oikeaa tapaa ymmärtää soittimia. Jotkut rakastuvat sellon lämpöön, toiset oboen nasaaliin surumielisyyteen. Tärkeintä on tajuta, että jokainen ääni siellä on ihmisen tekemä, juuri siinä hetkessä, hengityksen ja lihastyön tuloksena. Se tekee orkesterimusiikista niin elävää – se on inhimillistä toimintaa äärimmilleen viritettynä.