Jos kysyt kaduntallaajalta Helsingin keskustassa, mikä soitin tulee ensimmäisenä mieleen sanasta ”klassinen musiikki”, vastaus on lähes poikkeuksetta piano. Viulu saattaa tulla hyvänä kakkosena, mutta piano… se on instituutio. Se on se huonekalu, jonka päällä mummolan valokuvat asuivat, ja se musta jättiläinen, joka dominoi Musiikkitalon lavaa solistin saadessa viimeisetkin yskivät katsojat hiljenemään.
Olen soittanut, kuunnellut ja kirjoittanut pianomusiikista vuosikymmeniä, ja silti se jaksaa yllättää. Piano ei ole vain soitin; se on kokonainen orkesteri pakattuna yhteen (yleensä) 88 koskettimen laatikkoon. Se on mekaaninen ihme, jossa yli 10 000 liikkuvaa osaa tekee yhteistyötä vain yhden päämäärän eteen: saadakseen huopapäällysteisen vasaran osumaan kireään teräskieleen juuri oikealla voimalla.
Mutta unohdetaan hetkeksi tekniset manuaalit ja wikipedia-tieto. Puhutaan siitä, miksi tämä soitin on yhä, 300 vuotta keksimisensä jälkeen, musiikkimaailman kiistaton kuningas – ja miksi sen ostaminen voi olla joko elämäsi paras tai kallein päätös.
Enemmän kuin pelkkä nappuloiden painelua
Piano on petollinen soitin. Se on tavallaan maailman helpoin instrumentti aloittaa. Toisin kuin viulussa tai käyrätorvessa, joissa pelkän säädyllisen äänen tuottaminen vaatii kuukausien tuskailua, pianossa ääni on ”valmiina”. Painat kosketinta, ja (yleensä) sieltä kuuluu nuotti. C on aina C. Lapsikin osaa soittaa Ukko Nooan korvakuulolta viidessä minuutissa.
Mutta tässä piilee ansa. Koska äänen tuottaminen on mekaanisesti helppoa, vaatimustaso nousee pilviin heti sen jälkeen. Pianistin on hallittava polyfoniaa – kykyä soittaa useita ääniä yhtä aikaa – tavalla, josta huilistit näkevät vain painajaisia. Sinun on oltava yhtä aikaa basisti, säestäjä ja laulusolisti.
Olen usein istunut konserteissa ja seurannut, kuinka yleisö pidättää hengitystään pianistin lähestyessä kadenssia. Se fyysisyys on jotain käsittämätöntä. Kun kuuntelet vaikkapa Rahmaninovin kolmatta pianokonserttoa, et kuuntele vain melodioita. Kuuntelet urheilusuoritusta. Pianistin sormet saattavat liikkua nopeammin kuin silmä ehtii seurata, samalla kun hänen on hallittava instrumentin valtavaa dynamiikkaa – kuiskauksesta ukkoseen.
Suomalainen pianohistoria on muutakin kuin Sibelius
Kun puhumme pianosta Suomessa, emme voi sivuuttaa Fazerin pianoja. Jos olet käynyt suomalaista peruskoulua 70-, 80- tai 90-luvulla, olet nähnyt sellaisen. Ne ruskeat tai valkoiset pystypianot ovat legendaarisia. Fazerin tehtaalla Helsingin Pitäjänmäellä tehtiin soittimia, jotka kestävät ydinsodan (ja koululaisten armottoman paukutuksen).
Vaikka tuotanto on ajat sitten loppunut, nämä soittimet ovat edelleen haluttua tavaraa käytettyjen markkinoilla. Miksi? Koska ne rakennettiin nimenomaan meidän ilmastoomme. Kerron kohta lisää siitä, miksi Suomen talvi on pianon pahin vihollinen, mutta Fazerit tuntuivat sietävän kuivaa huoneilmaa paremmin kuin monet hienostuneemmat keskieurooppalaiset kilpailijansa.
Ja tietysti meillä on säveltäjämme. Jean Sibelius tunnetaan sinfonioistaan, mutta hänen pianokappaleensa – kuten ne kuuluisat viisi pianokappaletta op. 75 (”Puusarja”) – ovat kuin pieniä akvarellimaalauksia. Ne eivät vaadi virtuoositeettia, vaan kosketusta. Sitä, että osaa kuunnella äänen sammumista.
Mitä ”konepellin” alta löytyy?
Jos et ole koskaan kurkistanut flyygelin sisään, suosittelen tekemään sen. Se on insinöörityön taidonnäyte. Modernissa konserttiflyygelissä on valurautainen runko, joka kannattelee kielten aiheuttamaa vetoa. Puhumme noin 20 tonnin jännityksestä. Se on sama kuin ripustaisit pari kuorma-auton nuppia roikkumaan kielistä. Siksi se runko on siellä – ilman sitä puinen piano lyyhistyisi kasaan kuin korttitalo.
Mekanismi, joka välittää sormesi liikkeen vasaraan, on nimeltään koneisto. Se on nerokas vipujärjestelmä. Kun painat koskettimen alas, vasara ei vain lyö kieltä; se ”pakenee” (escapement) juuri ennen osumahetkeä, jotta se voi pompata takaisin ja antaa kielen värähdellä vapaasti. Jos se jäisi kiinni kieleen, ääni sammuisi heti (”thump”).
Ja sitten on pedaalit. Olen nähnyt lukuisten harrastajien käyttävän vain oikeanpuoleista pedaalia (sustain), joka antaa äänien soida. Se on ”sielu”, kuten Anton Rubinstein sanoi. Mutta vasen pedaali (una corda) on salainen ase. Flyygelissä se siirtää koko koneistoa sivusuunnassa niin, että vasara osuu kolmen kielen sijasta vain kahteen (tai yhteen). Ääni ei vain hiljene, sen väri muuttuu. Se muuttuu etäiseksi, pehmeäksi, melkein aavemaiseksi.
Osto-opas: Unelmia ja sudenkuoppia
Oletetaan, että olet saanut päähäsi hankkia pianon. Hienoa. Nyt tulee se osuus, jossa useimmat tekevät virheen.
Markkinat jakautuvat karkeasti kahteen leiriin: akustisiin ja digitaalisiin. Molemmilla on paikkansa, mutta älä anna myyjän huijata sinua uskomaan, että ne ovat sama asia.
Akustinen piano – Aito asia
Mikään ei voita oikean akustisen pianon tuntumaa. Kun soitat forte-sointua bassopäässä, tunnet värinän sormenpäissäsi, penkissä ja lattiassa. Se on fyysinen kokemus. Mutta akustinen piano on kuin lemmikkieläin – se vaatii hoitoa.
Jos ostat akustista, tässä pari nyrkkisääntöä, jotka olen oppinut kantapään kautta:
- Ilmainen piano ei ole ilmainen. Tori.fi ja Facebook ovat täynnä ihmisiä, jotka antavat pianoja ”pois kantamisen vaivalla”. Varo. Pianon siirto maksaa ammattilaisilla helposti 300–500 euroa. Jos piano on romu (tukki halki, viritystapit löysällä), olet juuri maksanut satasia ongelmajätteen siirtämisestä olohuoneeseesi.
- Testaa jokainen kosketin. Jokainen. Soiko se? Jääkö se pohjaan? Kuuluuko outoa sivuääntä?
- Yamaha U1 tai U3 on turvallisin veto. Ne ovat pianomaailman Toyota Corolloja. Eivät ehkä kaikkein seksikkäimpiä, mutta ne toimivat, pitävät vireensä ja jälleenmyyntiarvonsa.
Digitaalinen piano – Kerrostaloasujan pelastus
Jos asut 25-neliöisessä yksiössä Kalliossa, akustinen piano on todennäköisesti mahdottomuus. Naapurit eivät arvosta skaalaharjoituksiasi iltakahdeksalta.
Nykyaikaiset digipianot (kuten Yamahan Clavinova tai Rolandin paremmat mallit) ovat nykyään hämmästyttävän hyviä. Niissä on painotetut koskettimet, jotka jäljittelevät oikean koneiston vastusta. Parasta on tietysti se, että voit laittaa kuulokkeet päähän ja soittaa Rahmaninovia aamuyöllä ilman häätöuhkaa.
Mutta ole tarkkana: älä osta ”kosketinsoitinta” (keyboard), jos haluat oppia soittamaan pianoa. Ilman painotettuja koskettimia sormesi eivät opi tarvittavaa voimankäyttöä. Se on kuin opettelisi ajamaan autoa pelikonsolin ohjaimella.
Suomen talvi on pianon tappaja
Tämä on ehkä kriittisin asia, jonka voin kertoa, jos omistat akustisen pianon Suomessa. Meidän ilmastomme on armoton puuisille soittimille.
Kesällä ilmankosteus saattaa olla 60–70 %. Talvella, kun pakkaset paukkuvat ja patterit hohkavat kuumaa, sisäilman kosteusprosentti voi pudota alle 20:n. Tämä on katastrofi.
Puu on elävä materiaali. Kun ilma on kuivaa, puu luovuttaa kosteutta ja kutistuu. Kun se kutistuu tarpeeksi, kaikupohja (se iso levy kielten takana, joka vahvistaa äänen) halkeaa. Olen nähnyt liian monta upeaa soitinta, jotka on pilattu pitämällä niitä talvella patterin vieressä ilman kostutusta.
Jos sinulla on akustinen piano, hanki ilmankostutin. Vielä parempi, asennuta pianoon ns. ”Dampp-Chaser” -järjestelmä, joka pitää soittimen sisäisen kosteuden vakiona. Se maksaa muutaman satasen, mutta säästää tuhansien eurojen remonteilta. Ja viritä piano vähintään kerran vuodessa. Ei siksi, että saisit sen vireeseen, vaan koska virittäjä näkee samalla, onko koneistossa jotain vialla.
Mitä kuunnella juuri nyt?
Jos haluat sukeltaa syvään päähän ja ymmärtää, mihin tämä soitin pystyy, unohda hetkeksi ”Für Elise”. Tässä muutama tärppi, jotka avaavat korvat pianon mahdollisuuksille:
Ensinnäkin, kuuntele Bachin Goldberg-muunnelmat. Glenn Gouldin vuoden 1955 levytys on klassikko – se on kuin konekivääritulta, älyllistä ja huipputarkkaa. Mutta kokeile myös András Schiffin tulkintaa, jos haluat kuulla enemmän laulavuutta.
Sitten on pakko mainita ne suuret romantikot. Franz Liszt oli omana aikanaan eräänlainen rocktähti. Naiset pyörtyilivät hänen konserteissaan. Hänen h-molli -sonaattinsa on monumentaalinen teos, joka vaatii pianistilta kaiken. Se on draamaa, se on paholaismaista taituriointia ja taivaallista kauneutta sekaisin.
Kotimaisesta tarjonnasta suosittelen tutustumaan Olli Mustosen tai Paavali Jumppasen levytyksiin. Meillä on Suomessa käsittämättömän kova pianistikaarti väkilukuun nähden. Esimerkiksi Jumppasen Beethoven-tulkinnoissa on sellaista raakaa voimaa ja älyä, joka ravistelee pölyt vanhoista nuoteista.
Lopuksi
Piano on kumppani. Se on vaativa, tilaa vievä ja kallis ylläpitää. Mutta siinä hetkessä, kun istut alas raskaan työpäivän jälkeen, lasket kätesi koskettimille ja tunnet C-duurisoinnun resonanssin koko kehossasi, kaikki vaiva tuntuu mitättömältä. Se on oma maailmansa, turvapaikka, johon voit paeta arjen melua.
Olitpa sitten vasta-alkaja etsimässä ensimmäistä digipianoasi tai kokenut harrastaja, joka haaveilee Steinwaysta, yksi asia on varma: matka pianon kanssa ei lopu koskaan. Aina on uusi kappale opittavana, uusi sävy löydettävänä.