Nykymusiikin suomalaiset tähdet: Saariaho ja Rautavaara

Ollaanpa rehellisiä heti alkuun: kun ulkomailla puhutaan suomalaisesta klassisesta musiikista, keskustelu alkaa Jean Sibeliuksesta. Ja usein se myös loppuu siihen, jos vastapuoli ei ole todellinen harrastaja. Me täällä Viva Classicassa olemme kuitenkin huomanneet vuosien varrella, että tilanne on radikaalisti muuttunut. Sibelius on toki se monumentti, jota vasten kaikkea peilataan, mutta viimeisen puolen vuosisadan aikana Suomi on tunnettu ”säveltäjäihmeenä” nimenomaan kahden muun nimen ansiosta: Einojuhani Rautavaara ja Kaija Saariaho.

Nämä kaksi eivät vain seuranneet polkua, he asvaltoivat sen uudelleen – ja vieläpä täysin eri suuntiin. Toinen katseli taivaalle etsien enkeleitä, toinen sukelsi syvälle äänen mikroskooppiseen rakenteeseen Pariisin kellareissa. Molemmat ovat nyt poissa (Rautavaara 2016, Saariaho 2023), ja tuntuu siltä, että vasta nyt alamme todella hahmottaa heidän jättämänsä perinnön suuruuden. Se ei ole liioittelua. Heidän musiikkinsa soi New Yorkin Metissä ja Keski-Euroopan festivaaleilla useammin kuin monen ”vanhan mestarin”.

Rautavaara: Mystikko, joka toi linnut orkesteriin

Muistan elävästi hetken 90-luvun lopulla, kun Rautavaaran seitsemäs sinfonia, Angel of Light, nousi yllättäen kansainväliseksi myyntihitiksi. Se oli outoa aikaa. Yhtäkkiä moderni, elossa oleva säveltäjä kilpaili listoilla pop-albumien kanssa. Miksi? Koska Rautavaara uskalsi tehdä jotain, mikä oli pitkään ”kiellettyä” vakavassa nykymusiikissa: hän teki musiikista kaunista.

Einojuhani Rautavaara oli luonteeltaan kameleontti. Hän kokeili uransa alussa tiukkaa sarjallisuutta (sitä sellaista matemaattista ja kireää, josta moni saa päänsärkyä), mutta totesi pian, ettei se ole hänen juttunsa. Hän kaipasi romantiikkaa, suuria kaaria ja mystiikkaa.

Jos et ole koskaan kuullut hänen teostaan Cantus Arcticus, suosittelen, että laitat sen soimaan heti tämän artikkelin jälkeen. Se on konsertto linnuille ja orkesterille. Ihan oikeasti. Tarina menee niin, että Rautavaara kiersi Suomen soita ja tuntureita nauhurin kanssa äänittämässä laulujoutsenia ja kurkia. Lopputulos ei ole mikään päälle liimattu luontoefekti, vaan orkesteri ja linnut käyvät aitoa dialogia.

Se on huikea teos, koska se tavoittaa jotain olennaista suomalaisesta melankoliasta:

• Kun joutsenet huutavat nauhalla ja jouset nousevat hitaasti niiden rinnalle, siinä on jotain alkukantaista. Kylmät väreet ovat taattuja.
• Monet ulkomaalaiset kriitikot pitivät tätä aluksi temppuna, ”gimmickinä”. Mutta kun he kuulivat teoksen livenä, ääni kellossa muuttui. Se toimii emotionaalisella tasolla, ei vain älyllisellä.
• Rautavaaralla oli kyky yhdistää monimutkainen harmonia melodioihin, jotka tuntuvat siltä kuin ne olisivat olleet aina olemassa.

Kaukana akateemisesta kuivuudesta

Rautavaaran myöhäistuotanto on usein se, mistä ihmiset pitävät eniten. Hänen ”Enkeli”-sarjansa ei viittaa niihin kiiltokuvaenkeleihin, joita näkee joulukorteissa. Rautavaaralle enkelit olivat pelottavia, valtavia voimia – vähän kuin Rilken runoissa. Musiikki on massiivista, se velloo ja hehkuu. Jos Sibelius oli metsä ja kivi, Rautavaara oli avaruus ja valo.

Hänellä oli myös tapana sanoa asioita, jotka saivat akateemikot nieleskelemään. Hän uskoi inspiraatioon, siihen että musiikki on ”annettua”. Nykymaailmassa tuollainen puhe leimataan helposti hömpäksi, mutta kun kuuntelee hänen pianokonserttojaan, on vaikea väittää vastaan. Jokin siellä resonoi syvemmällä kuin pelkkä nuottipaperi.

Kaija Saariaho: Äänen arkkitehti

Sitten meillä on Kaija Saariaho. Jos Rautavaara oli mystikko, Saariaho oli alkemisti. Hänen tiensä huipulle oli kivisempi, ja se vaati lähtemistä pois Suomesta.

Kuvittele 80-luvun Suomi: musiikkipiirit olivat melkoisia ukkokerhoja. Saariaho totesi, että täällä tukehtuu, ja lähti Pariisiin, IRCAM-keskukseen. Se oli paikka, jossa tietokoneet ja musiikki löivät kättä silloin, kun tietokoneet olivat vielä huoneen kokoisia ja laskentateho oli murto-osa nykyisestä älykellosta.

Saariahon musiikki ei yritä miellyttää helpoilla melodioilla. Sen sijaan se on tekstuuria. Se on kuin katselisi mikroskoopilla lumihiutaletta tai kuuntelisi tuulen huminaa niin tarkasti, että erottaa sen sisältä sata eri sävyä. Hän oli osa niin sanottua spektrimusiikin suuntausta, mutta jätti lokerot nopeasti taakseen.

Oopperaa, joka ei kuulosta oopperalta

Saariahon suurin läpimurto suuremman yleisön tietoisuuteen oli ooppera L’Amour de loin (Kaukainen rakkaus). Se sai ensi-iltansa Salzburgissa vuonna 2000 ja myöhemmin se esitettiin Metropolitan-oopperassa New Yorkissa – ollen ensimmäinen naisen säveltämä ooppera siellä yli sataan vuoteen. Miettikääpä sitä.

Mikä tekee Saariahosta niin erityisen? Minusta se on hänen tapansa käsitellä aikaa:

• Hänen musiikissaan ei aina ole selkeää ”yk-si-kak-si” -rytmiä. Se on pikemminkin jatkuvaa liikettä, kuin pilvien vaeltamista tai veden virtausta.
• Hän käyttää paljon huiluääniä ja jousisoittimien erikoistekniikoita. Ääni voi alkaa pelkkänä suhinana ja muuttua kirkkaaksi soinniksi vähitellen. Se vaatii kuulijalta keskittymistä. Tätä ei voi kuunnella tiskatessa taustamusiikkina, tai voi, mutta silloin missaa 90% sisällöstä.
• Innocence, hänen viimeiseksi jäänyt suuroopperansa, oli trilleri. Se käsitteli kouluammuskelua ja syyllisyyttä. Se osoitti, että Saariaho ei jämähtänyt eteeriseen maalailuun, vaan pystyi käsittelemään brutaaleja, moderneja aiheita viiltävällä tarkkuudella.

Saman kolikon kääntöpuolet

On kiehtovaa verrata näitä kahta suurnimeä. Molemmat ponnistivat samasta, melko pienestä maasta, mutta päätyivät aivan eri lopputuloksiin. Rautavaara jäi Suomeen, hänestä tuli eräänlainen kansallinen instituutio, professori ja kulttuurihahmo, jonka olemus oli helposti lähestyttävä.

Saariaho taas oli maailmankansalainen. Hän asui Pariisissa suurimman osan elämästään, ja hänen musiikkinsa kieli on universaalimpaa, ehkä hieman etäisempää, mutta äärimmäisen hienostunutta. Hän ei koskaan tehnyt kompromisseja yleisön kosiskelemiseksi, ja juuri siksi yleisö lopulta rakastui häneen.

Molemmat kuitenkin jakoivat tietynlaisen suomalaisen peräänantamattomuuden. Ei kumpikaan heistä seurannut muotivirtauksia. Kun muu maailma teki kuivaa modernismia, Rautavaara kirjoitti uusromanttisia melodioita. Kun muut palasivat tonaalisuuteen, Saariaho tutki edelleen äänen väriä ja elektroniikkaa tinkimättömästi.

Mistä kannattaa aloittaa?

Viva Classica -hengessä haluan antaa muutaman konkreettisen vinkin. Nykymusiikki voi tuntua pelottavalta termiltä – usein se tuo mieleen riitasoinnut ja vaikeaselkoisuuden. Näiden kahden kohdalla pelko on turha, mutta lähestymistapa kannattaa valita oikein.

Jos haluat tarttua Rautavaaraan, unohda analyysi. Ota lasi punaviiniä, laita valot himmeälle ja kuuntele Sinfonia nro 7 (Angel of Light). Anna sen vyöryä yli. Leif Segerstamin johtamat levytykset ovat tässä aivan omaa luokkaansa – Segerstam ymmärsi Rautavaaran pulssin paremmin kuin kukaan muu.

Saariahon kanssa suosittelen eri taktiikkaa. Ota hyvät kuulokkeet. Hänen musiikkinsa elää yksityiskohdista, jotka katoavat, jos kuuntelet läppärin kaiuttimista. Kokeile teosta Orion tai viulukonserttoa Graal Théâtre. Kuuntele tekstuureja, äänen värejä. Älä odota perinteistä melodiaa, vaan ajattele sitä äänimaisemana tai abstraktina maalauksena.

Suomi on pieni maa, mutta musiikissa meillä on raskaansarjan mestareita. Saariaho ja Rautavaara todistivat, että Sibeliuksen varjosta voi paitsi kasvaa ulos, myös luoda kokonaan uudenlaisen valon. Nyt kun molemmat ovat poissa, on meidän tehtävämme – konserttiyleisön ja harrastajien – pitää huoli siitä, että nämä teokset soivat saleissa jatkossakin. Ja uskon kyllä, että soivat. Niissä on liikaa voimaa unohdettavaksi.