Ollaanpas nyt ihan rehellisiä heti alkuun. Jos olet istunut 1990-luvulla Finlandia-talon piippuhyllyllä ja yrittänyt epätoivoisesti kuulla, soittaako solisti ylipäätään vai mimaako hän vain, tiedät tasan tarkkaan, miksi akustiikka on tärkeämpää kuin se, kuinka hienolta rakennus näyttää postikortissa.
Me suomalaiset olemme insinöörikansaa, mutta klassisen musiikin suhteen elimme pitkään erikoisessa ristiriidassa: meillä oli maailmanluokan kapellimestarit ja orkesterit, mutta he soittivat tiloissa, jotka söivät äänen kuin musta aukko. Alvar Aalto oli nero, ei siinä mitään, mutta akustiikka ei ollut se hänen vahvin lajinsa.
Tässä artikkelissa sukelletaan Suomen konserttisalien sielunelämään – ei pelkkien desibelien ja jälkikaikuaikojen kautta, vaan sen fiiliksen kautta, mikä syntyy, kun orkesteri virittää ja hiljaisuus laskeutuu. Viva Classican hengessä käymme läpi erityisesti Helsingin Musiikkitalon, mutta emme unohda maakuntien helmiä, jotka usein pesevät pääkaupungin puitteet mennen tullen.
Helsingin Musiikkitalo: Kliininen laboratorio vai akustinen täysosuma?
Kun Musiikkitalo vihdoin avattiin vuonna 2011 vuosikymmenten väännön jälkeen, odotukset olivat niin korkealla, että hirvitti. Muistan itsekin sen ensimmäisen kerran isossa salissa. Se ei näyttänyt perinteiseltä. Se näytti kraatterilta.
Kyseessä on siis ns. viinitarhamalli (vineyard style). Toisin kuin vanhan liiton ”kenkälaatikot” (kuten Turun konserttitalo tai Wienin Musikverein), joissa yleisö istuu siististi orkesterin edessä, viinitarhamallissa yleisö ympäröi orkesteria pengerretyissä katsomonosissa. Ideana on, että ääni heijastuu joka suunnalta, ja visuaalinen yhteys soittajiin on intiimimpi.
Mutta entä se ääni?
Akustiikan suunnitteli japanilainen Yasuhisa Toyota, mies, joka on alallaan kuin rocktähti. Ja tulos? Se on… tarkka. Joidenkin mielestä jopa liiankin tarkka. Tässä salissa ei voi piiloutua pehmeän kaiun taakse. Jos käyrätorvi soittaa väärin, se kuuluu takariviin asti kristallinkirkkaana.
Omat havaintoni Musiikkitalon akustiikasta vuosien varrelta:
- Kirkkaus on pökerryttävää. Erotat jokaisen instrumentin erikseen, mikä on analyyttiselle kuulijalle taivas, mutta romantiikan nälkäiselle joskus vähän kylmä kokemus.
- Paikalla on väliä, vaikka muuta väitetään. Jos istut orkesterin sivulla tai takana, balanssi on täysin erilainen kuin permannolla. Se on fysiikkaa, jota edes Toyota ei voi kokonaan kumota.
- Hiljaisuus on käsin kosketeltavaa. Talon eristys on niin massiivinen, että kun musiikki taukoaa, siellä on oikeasti hiljaista. Ei liikenteen huminaa, ei ilmastoinnin puhinaa. Vain yleisön pidätetty hengitys.
Arkkitehtuuriltaan talo jakaa mielipiteitä. Toiset rakastavat lasiseiniä ja sitä, miten Töölönlahden puisto tulvii aulaan. Toiset taas pitävät tummaa, melkein synkkää isoa salia ahdistavana. Itse pidän siitä kontrastista: aulan valoisa hälinä vs. salin keskittynyt hämäryys. Se on kuin siirtymäriitti arjesta taiteeseen.
Lahti ja puun tuoksuinen ihme
Jos Helsinki sai odottaa kunnon salia 2000-luvulle asti, Lahti veti (”torilla tavataan” -hengessä) ohi jo vuonna 2000. Sibeliustalo on monien muusikoiden ja kriitikoiden mielestä edelleen akustisesti Suomen paras sali. Ja tiedättekö mikä siinä on parasta? Se tuoksu.
Kun kävelet saliin, se tuoksuu puulta, viululta ja vanhalta metsältä. Akustiikka on yhdysvaltalaisen Russell Johnsonin käsialaa, ja hänellä oli tähän ”kenkälaatikko”-malliin, mutta modernilla twistillä.
Miksi Sibeliustalo soi niin hyvin?
Se ei ole sattumaa tai pelkkää estetiikkaa. Taustalla on pari niksiä, joita ei ulospäin heti huomaa, mutta korva kyllä rekisteröi:
- Salin sivuilla on avattavat kaikukammiot. Nämä ovat valtavia betonibunkkereita seinien takana. Kun luukut avataan, tilavuus kasvaa ja ääni saa lisää ”häntää”. Romanttiselle sinfonialle luukut auki, nopealle kamarimusiikille kiinni. Yksinkertaista, mutta nerokasta.
- Katto liikkuu. Kirjaimellisesti. Akustinen katos (canopy) voidaan laskea tai nostaa riippuen siitä, kuinka ison kaiun halutaan palaavan lavalle soittajien kuultavaksi.
- Materiaalit ovat aitoja. Liimapuu ja vaneri resonoivat eri tavalla kuin betoni tai kipsilevy. Se tuo soundiin sitä kuuluisaa lämpöä, jota Helsingin lasipalatsista joskus puuttuu.
Olen kuullut Lahdessa Sinfonia Lahden soittavan Sibeliusta, ja täytyy sanoa, että siinä kokemuksessa oli jotain maagista. Tuntui, että ääni ei tullut vain edestä, vaan se syleili joka puolelta olematta silti puuroa.
Turku ja Tampere – Kaksi eri koulukuntaa
Ei pidä unohtaa muita suuria keskuksia. Turun konserttitalo on klassikko vuodelta 1952. Se on arkkitehti Risto-Veikko Luukkosen suunnittelema ja edustaa aikakautensa funktionalismia. Akustisesti se on perinteinen kenkälaatikko, ja vaikka se ei ehkä yllä modernien super-salien dynamiikkaan, siinä on tiettyä nostalgiaa ja rehellisyyttä.
Tampere-talo taas on… no, se on monitoimitalo. Ja tässä tullaan usein ongelmien ytimeen. Kun yritetään rakentaa sali, jossa toimii yhtä hyvin ooppera, rock-konsertti ja lääkäripäivien luento, joudutaan tekemään kompromisseja. Tampereella Iso sali on valtava (1800 paikkaa), mikä itsessään on haaste akustiselle intiimiydelle.
Tosin, täytyy antaa Tampereelle pisteet siitä, että he ovat remonteilla parantaneet tilannetta huomattavasti alkuperäisestä. Nykyään siellä kuulee orkesterin nyanssit aivan eri tavalla kuin 90-luvulla, jolloin ääni tuntui joskus katoavan jonnekin ylös pimennyksiin.
Akustiikan musta magia – Mitä me oikeastaan kuuntelemme?
Monet luulevat, että ”hyvä akustiikka” tarkoittaa vain sitä, että ääni kuuluu kovaa. Väärin. Se on paljon monimutkaisempaa. Viva Classican toimituksessa olemme istuneet sadoissa konserteissa, ja olemme huomanneet, että kyse on balanssista kolmen asian välillä:
- Jälkikaiku (Reverberation): Jos sitä on liikaa, nopeat juoksutukset puuroutuvat kirkossa soitetuksi mössöksi. Jos sitä on liian vähän, musiikki kuulostaa kuivalta ja elottomalta, ikään kuin kuuntelisit sitä ulkona lumihangessa. Ihanteellinen aika sinfoniamusiikille on usein noin 2 sekuntia.
- Selkeys ja erottelukyky: Kuuletko oboen soolon, vaikka koko jousisto pauhaa fortissimossa? Musiikkitalossa vastaus on kyllä. Vanhassa Finlandia-talossa vastaus oli usein ”mikä oboe?”.
- Tilantuntu (Spatiality): Tämä on se vaikein selittää. Tuntuuko siltä, että musiikki on edessäsi lavalla, vai oletko musiikin sisällä? Sivuseinistä tulevat heijastukset ovat tässä avainasemassa. Siksi kapeat kenkälaatikkosalit toimivat usein paremmin kuin leveät viuhkamaiset auditoriot.
Arkkitehtuuri elämyksen osana
Konserttiin meno on rituaali. Se alkaa jo siitä, kun astut aulaan, jätät takin narikkaan ja tilaat väliajalla lasin rieslingiä (joka on Suomessa aina vähän liian kallista, mutta kuuluu asiaan). Arkkitehtuuri ohjaa tätä rituaalia.
Musiikkitalossa lämpiöt ovat avoimia, demokraattisia tiloja. Siellä näkee kaikenlaista väkeä. Turussa tuntee historian havinan ja tietynlaisen juhlavuuden. Lahdessa taas yhdistyy teollinen historia ja moderni puurakentaminen tavalla, joka sykähdyttää joka kerta.
”Sali on soitin. Orkesteri soittaa salia yhtä paljon kuin omia instrumenttejaan.” – Tämä vanha viisaus pitää paikkansa joka ikinen ilta.
Olen huomannut, että arkkitehtuuri vaikuttaa myös siihen, miten yleisö käyttäytyy. Musiikkitalon katsomossa, jossa näet vastakkaisella puolella istuvat ihmiset, syntyy erikoinen ”yhteisön” tunne. Et tuijota vain niskaa edessäsi, vaan olet osa pyöreää ihmismerta. Se muuttaa konserttikokemusta sosiaalisemmaksi, halusitpa tai et.
Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?
Suomen konserttisalitilanne on nyt parempi kuin koskaan maan historiassa. Meillä on huippuluokan tilat Helsingissä, Lahdessa, Oulussa (Madetoja-sali, jota ei sovi unohtaa!) ja monessa muussa kaupungissa. Turku suunnittelee uutta musiikkitaloa, mikä on jännittävä projekti – toivottavasti siellä opitaan sekä Helsingin onnistumisista että haasteista.
Akustiikka on kuitenkin loppujen lopuksi makuasia. Itse rakastan Musiikkitalon armotonta tarkkuutta silloin, kun kuuntelen Stravinskya tai Bartókia. Mutta kun haluan uppoutua Sibeliuksen tai Mahlerin tunnekuohuun, kaipaan ehkä hieman enemmän sitä Lahden puista lämpöä tai vanhanajan kaikua.
Tärkeintä on kuitenkin mennä paikan päälle. Mikään hifilaitteisto, ei edes ne kalleimmat genelecit, pysty toistamaan sitä fyysistä tunnetta, kun sata soittajaa panee parastaan ja sali vastaa siihen resonoiden jalkapohjissasi. Se on se hetki, jolloin arkkitehtuuri ja musiikki lakkaavat olemasta erillisiä asioita ja sulautuvat yhdeksi kokemukseksi.
0 kommenttia