Kun orkesteri hiljenee ja kapellimestari laskee tahtipuikon, salissa käy sellainen kohahdus, jota ei koe missään muualla. Ei oopperaesityksissä, ei kamarimusiikki-illoissa.
Pianokonsertto on genrenä aivan oma eläimensä. Se on gladiaattoritaistelu. Yksi vastaan sata. Musta flyygeli – tuo satoja kiloja painava mekaaninen peto – vastaan koko sinfoniaorkesterin valtava koneisto. Ja kun puhutaan ”suurista” pianokonsertoista, emme puhu mistä tahansa näteistä melodioista. Puhumme teoksista, jotka vaativat soittajaltaan melkeinpä yli-inhimillistä fysiikkaa, terästäkin kovempia hermoja ja kykyä saada yleisö pidättämään hengitystään puolen tunnin ajan.
Mutta jos ollaan rehellisiä, mikään ei jaa mielipiteitä pianistipiireissä niin kuin Frédéric Chopin.
Chopin ja ”väärä” orkesteri
Monet meistä muistavat sen hetken musiikin teorian tunneilta tai konserttilämpiön väittelyistä: ”Chopin ei osannut orkestroida.” Tätä kuulee jatkuvasti. Väitetään, että hänen kaksi pianokonserttoaan (e-molli ja f-molli) ovat vain laajennettuja pianosooloja, joissa orkesteri toimii lähinnä kömpelönä säestäjänä.
Tässä on juttu: väite on teknisesti totta, mutta taiteellisesti täyttä roskaa.
Chopinin konsertot eivät yritäkään olla beethovenmaisia dialogeja orkesterin ja solistin välillä. Ne ovat bel canto -oopperaa pianolle. Orkesterin tehtävä ei ole haastaa solistia, vaan levittää punainen matto. Kun kuuntelet f-molli-konserton toista osaa (Larghetto), unohda fagotin stemma tai viulujen jousitus. Kuuntele sitä, miten piano ”laulaa” orkesterin päällä. Se on kuin aaria, jossa orkesteri on vain huomaamaton näyttämö, joka pitää rakenteen pystyssä.
Muistan elävästi erään illan Helsingin Musiikkitalossa vuosia sitten. Solistina oli eräs nuori venäläinen virtuoosi – nimeä en mainitse, ettei kukaan loukkaannu. Hän yritti soittaa Chopinin e-molli-konserttoa kuin se olisi ollut Tshaikovskia. Hän paukutti, hän taisteli orkesteria vastaan, hän hikoili litroittain. Ja se kuulosti… hirveältä. Raskaalta. Chopinin nerokkuus katoaa heti, jos yrität tehdä siitä ”suurta” väärällä tavalla. Se vaatii intiimiyttä, vaikka kyseessä onkin konsertto.
Numerot valehtelevat – kumpi oli ensin?
Tämä on yksi niistä knoppitiedoista, joilla voi päteä väliaikatarjoilujen äärellä. Me tunnemme Chopinin konsertot numeroina 1 (e-molli, op. 11) ja 2 (f-molli, op. 21). Loogista, eikö?
Paitsi että se on väärin päin. Chopin sävelsi ”kakkosen” ensin. Hän oli tuolloin vasta noin 19-vuotias, rakastunut, täynnä nuoruuden ahdistusta ja luovuutta Varsovassa. F-molli-konsertto on itse asiassa sävelletty ensin, mutta e-molli julkaistiin aiemmin. Miksi tällä on väliä? Koska kun kuuntelet f-mollia, kuulet nuoren miehen ensirakkauden (Kanstancja Gładkowska, laulaja, johon Frédéric oli toivottoman ihastunut). Se on hauraampi, ehkä aavistuksen naiivimpi, mutta tunne on raaempi.
E-molli taas on ”ammattimaisempi”, itsevarmempi. Sen avausosa on massiivinen, ja kooda (loppuosa) on sellaista sormi-akrobatiaa, että heikompia hirvittää. Mutta jos haet puhdasta tunnetta, f-molli on se, johon kannattaa tarttua sateisena iltana.
Virtuoosin dilemma: Tekniikka vai sielu?
Mitä tarkoittaa olla virtuoosi? 1800-luvulla, Franz Lisztin ja Niccolò Paganinin aikakaudella, se tarkoitti usein sirkustemppuja. Kuka soittaa nopeimmin? Kuka soittaa kovaa? Kuka saa naiset pyörtymään eturivissä?
Mutta pianokonserttojen kohdalla tämä on vaarallinen tie. Olen kuullut liian monta esitystä Rachmaninovin kolmannesta (”Rach 3”) tai Chopinin e-mollista, jotka ovat teknisesti täydellisiä, mutta jättävät kylmäksi. Nykyään konservatoriot sylkevät ulos tuhansia pianisteja, joiden sormet liikkuvat valonnopeudella. He eivät soita yhtään väärää ääntä. Mutta soittavatko he musiikkia?
Todellinen virtuoosi ymmärtää hiljaisuuden merkityksen. Se on se hetki juuri ennen kuin sormi osuu koskettimelle. Chopinilla tämä korostuu rubatossa – tahdinalaisessa vapaudessa. Vasen käsi pitää rytmin kuin metronomi (sydämen syke), mutta oikea käsi ”varastaa” aikaa, viivyttelee, kiirehtii ja palaa taas ruotuun. Jos teet sen liikaa, kuulostat humalaiselta. Jos teet liian vähän, kuulostat kirjoituskoneelta.
Tuon balanssin löytäminen on se syy, miksi Krystian Zimermania tai Martha Argerichia palvotaan. Ei siksi, että he soittavat nopeasti, vaan siksi, että he ”puhuvat” soittimella.
Muut jättiläiset Chopinin varjossa (ja valossa)
Vaikka tämä sivu kantaakin Chopinin nimeä slugissaan, emme voi puhua suurista konsertoista mainitsematta kilpailijoita. Romantiikan aikakausi oli pianokonserton kulta-aikaa, ja tyylejä oli tasan niin monta kuin säveltäjiäkin.
Otetaan esimerkiksi Franz Liszt. Hänen konserttonsa (erityisesti nro 1 Es-duuri) ovat Chopinin täydellisiä vastakohtia. Lisztille piano oli lyömäsoitin, orkesterin johtaja, show-elementti. Teoksessa on kuuluisa triangelisoolo (kyllä, triangeli!), jolle kriitikot aikoinaan nauroivat, mutta se toimii. Lisztin kohdalla kyse on diabolisesta energiasta.
Sitten on Robert Schumann ja hänen a-molli-konserttonsa. Jos Chopin on oopperaa ja Liszt sirkusta, Schumann on runoutta. Se on yksi harvoista konsertoista, joka alkaa ”in medias res” – suoraan toimintaan ilman pitkää orkesterialkusoittoa. Vaimonsa Claran kantaesittämä teos on intiimi, se ei yritä murskata kuulijaa volyymilla. Se on keskustelua.
Mitä levylautaselle? – Ei mikään peruslista
Unohdetaan tylsät ”top 5 suositukset” ja mennään suoraan asiaan. Jos haluat todella ymmärtää, mistä Chopinin konsertoissa ja virtuoosi-ilmiössä on kyse, tässä on muutama tärppi, jotka ovat muokanneet omaa käsitystäni näistä teoksista.
Kun haluat nähdä leijonan irti: Martha Argerich
Hänen levytyksensä Chopinin e-molli-konsertosta on legendaarinen, mutta ei pelkästään hyvässä. Se on villi. Argerich ei pyytele anteeksi. Hän ottaa tempot sellaisella riskillä, että heikompaa hirvittää. Se ei ehkä ole ”korrekti” tulkinta, mutta siinä on sellaista sähköä, että kaiuttimet meinaavat sulaa. Jos haluat tietää, miltä intohimo kuulostaa, kuuntele tämä.
Perfektionistin painajainen: Krystian Zimerman
Zimerman on mielenkiintoinen tapaus. Hän perusti joskus oman orkesterin (Polish Festival Orchestra) vain kiertääkseen soittamassa Chopinin konserttoja, koska hän ei ollut tyytyväinen tavallisiin orkestereihin. Hänen versionsa on hiottu mikroskooppisen tarkasti. Jokainen fraasi on mietitty, jokainen orkesterin isku on tasapainossa pianon kanssa. Se on kauneinta mahdollista ääntä, mitä CD-levylle (tai suoratoistoon) on koskaan saatu. Se on melkein liian kaunista.
Vanhan liiton tyyli: Arthur Rubinstein
Vaikka äänenlaatu vanhoissa äänitteissä on mitä on, Rubinsteinin soitossa on jotain, mitä nykypianisteilta puuttuu: rentoutta. Hän ei yritä todistaa mitään. Hänelle Chopin oli kotikieltä. Rubinsteinin tulkinnassa on tiettyä ”aristokraattista” eleganssia. Tempo on rauhallisempi, rubato luonnollisempaa. Se on kuin kuuntelisi isoisän kertovan tarinaa takkatulen ääressä, versus nykyajan YouTube-tähti, joka yrittää änkeä kaiken 15 sekuntiin.
Konserttisalin taika vs. Kotisohva
Lopuksi on pakko sanoa muutama sana elävästä musiikista. Me Viva Classicalla rakastamme levyarvosteluja, mutta mikään äänentoistojärjestelmä – ei edes ne kymmenien tuhansien eurojen hifistelylaitteet – ei korvaa konserttisalia.
Miksi? Koska konsertossa on kyse vaaran tunnusta.
Kun kuuntelet levytystä, tiedät, että kaikki menee hyvin. Virheet on editoitu pois. Mutta konserttisalissa, kun solisti lähestyy kadenssia tai Chopinin e-mollin kolmannen osan hulluja juoksutuksia, ilmassa on aitoa jännitystä. Onnistuuko hän? Pysyykö orkesteri mukana? Katkeaako kieli?
Olen nähnyt, kun maailmankuulu solisti unohtaa nuotit kesken kaiken. Olen nähnyt, kun flyygelin pedaali hajoaa kesken fortissimon. Ne eivät ole epäonnistumisia, ne ovat inhimillisyyttä. Ja juuri se tekee näistä 200 vuotta vanhoista nuoteista edelleen eläviä.
Suuret pianokonsertot eivät ole museotavaraa. Ne ovat elävää, hengittävää draamaa. Chopin tiesi sen. Liszt tiesi sen. Ja jos annat musiikille mahdollisuuden, sinäkin tiedät sen.
0 kommenttia