Ollaanpa rehellisiä heti alkuun: kun puhutaan klassisesta musiikista 1900-luvulla ja sen jälkeen, monella nousee karvat pystyyn. Eikä ihme.
Jos olet tottunut Mozartin symmetriaan tai Sibeliuksen jylhiin, tonaalisiin maisemiin, hyppy modernismiin tuntuu usein siltä kuin putoaisi kylmään veteen. Yhtäkkiä melodiat katoavat, rytmit pirstoutuvat ja orkesterista kuuluu ääniä, jotka muistuttavat enemmän liikenneonnettomuutta kuin sinfoniaa.
Mutta tässä on se juttu: juuri tämä ”rumuus” ja sääntöjen rikkominen tekee viimeisestä sadasta vuodesta musiikin historian kiehtovimman aikakauden. Se on peili ajalle, joka on nähnyt kaksi maailmansotaa, teknologisen räjähdyksen ja ihmismielen pirstoutumisen. Viva Classican toimituksessa olemme huomanneet, että modernismi on usein se kynnys, johon harrastus tyssää – tai josta se saa täysin uuden, syvemmän vaihteen.
Tämä ei ole oppikirjaluento atonaalisuudesta. Tämä on katsaus siihen, mitä tapahtui, kun säveltäjät lakkasivat miellyttämästä yleisöä ja alkoivat haastaa sitä.
Kun Pariisi sekosi: Kevätuhri ja peruuttamaton muutos
Musiikin historiassa on harvoin päiviä, jolloin voi sanoa maailman muuttuneen yhdessä illassa. Mutta 29. toukokuuta 1913 oli sellainen. Pariisissa kantaesitettiin Igor Stravinskyn baletti Kevätuhri (Le Sacre du printemps).
Tarina kertoo mellakasta, ja kerrankin legenda on totta. Yleisö ei vain viheltänyt. He heittelivät tavaroita, huusiivat ja tiettävästi katsomossa syntyi nyrkkitappeluita. Miksi? Koska fagotti soitti liian korkealta, rytmi oli ”barbaarisesti” tamppaava, ja tanssijat eivät liitäneet eteerisesti vaan tömistelivät lattiaa kyyryssä.
Romantiikan aika oli ohi. Stravinsky näytti, että musiikin ei tarvitse olla ”kaunista” perinteisessä mielessä ollakseen voimakasta. Se oli brutaalia, se oli fyysistä, ja se oli juuri sitä, mitä 1900-luku tulisi olemaan.
Samaan aikaan Wienissä Arnold Schönberg teki jotain vielä radikaalimpaa, joskin vähemmän meluisaa. Hän päätti, että perinteinen duuri ja molli olivat ”kuluneet loppuun”. Ajatus on hurja: kuvittele, että joku päättäisi yhtäkkiä, ettei kirjoissa saa enää käyttää kielioppia, vaan sanat on järjestettävä täysin uuden logiikan mukaan.
Syntyi dodekafonia eli kaksitoistasäveljärjestelmä. Siinä kaikki kromaattisen asteikon 12 säveltä ovat tasa-arvoisia. Ei ole enää perussäveltä, johon musiikki ”kotiutuu”. Tämä tekee musiikista painotonta, leijuvaa ja monen korvaan ahdistavaa. Mutta se avasi oven ilmaisulle, jota ei aiemmin ollut olemassa.
Suomi: Sibeliuksen pitkä varjo ja nousu modernismiin
Meillä Suomessa tilanne oli pitkään… no, sanotaanko jähmeä. Jean Sibelius oli niin valtava hahmo, kansallinen monumentti eläessään, että hänen varjossaan oli vaikea hengittää, saati säveltää jotain radikaalia.
Kun muu Eurooppa kokeili sarjallisuutta ja elektronimusiikkia 1950-luvulla, Suomessa väännettiin yhä kansallisromanttista paatosta. Mutta pato murtui lopulta, ja kun se murtui, se teki sen ryminällä.
Tässä kohtaa on nostettava esiin ”Korvat auki!” -yhdistys ja 1970–80-lukujen taitteen sukupolvi. Se oli kapinaa. Nuoret säveltäjät kuten Kaija Saariaho, Magnus Lindberg ja Esa-Pekka Salonen eivät halunneet enää kirjoittaa metsän huminaa. He halusivat olla eurooppalaisia. He halusivat ääntä, melua ja tietokoneita.
- Spektrimusiikki muutti kaiken. Kaija Saariaho on tästä paras esimerkki. Hän ei niinkään säveltänyt melodioita, vaan äänen väriä. Jos olet kuullut hänen oopperoitaan, tiedät tunteen: se on kuin katselisi revontulia äänen muodossa. Musiikki perustuu äänen fysikaaliseen rakenteeseen, yläsävelsarjoihin. Se on nörttimäistä, mutta lopputulos on usein hypnoottisen kaunis.
- Tietokone ei korvannut orkesteria, se laajensi sitä. Moni pelkäsi, että koneet vievät viulistien työt. Kävikin päinvastoin. Suomalaiset nykysäveltäjät alkoivat käyttää tietokoneanalyysiä luodakseen orkesterille tekstuureja, joita ihmismieli ei olisi yksin keksinyt.
- Ooppera teki comebackin. Kuka olisi uskonut 1980-luvulla, että Suomesta tulee ”oopperan suurvalta”? Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset ja Aulis Sallisen teokset toivat suuren yleisön takaisin katsomoihin Savonlinnassa ja Helsingissä. Ne eivät olleet atonaalista kokeilua, vaan draamaa, joka puhutteli tavallista kansaa.
Kokeellisuudesta kohti uutta yksinkertaisuutta
Mielenkiintoinen ilmiö tapahtui 1900-luvun loppupuolella: monimutkaisuus saavutti lakipisteensä. Musiikki oli mennyt niin vaikeaksi, että edes ammattimuusikot eivät aina osanneet soittaa sitä, eikä kukaan halunnut kuunnella.
Vastalääkkeeksi syntyi minimalismi. Amerikassa Philip Glass ja Steve Reich alkoivat toistaa lyhyitä kuvioita, luoden transsimaisia tiloja. Mutta meitä lähempänä, heti Suomenlahden toisella puolella, Arvo Pärt teki jotain, mikä kosketti miljoonia.
Pärtin tyyli, ”tintinnabuli” (kellojen helinä), palasi ja perusasioihin. Kolmisointuun. Hiljaisuuteen. Se on radikaalia juuri siksi, että se uskaltaa olla yksinkertaista maailmassa, joka on täynnä melua. Jos olet koskaan tuntenut tarvetta rauhoittua täysin kaoottisen viikon jälkeen, Pärtin Spiegel im Spiegel on todennäköisesti parempi lääke kuin mikään apteekista saatava. Se muistuttaa hieman Barokin ajan selkeyttä, mutta modernilla, meditatiivisella otteella.
Miten nykymusiikkia pitäisi kuunnella?
Tämä on kysymys, jota Viva Classican lukijat kysyvät meiltä usein sähköpostitse. ”Kävin konsertissa, siellä soitettiin joku kantaesitys, enkä tajunnut siitä mitään. Olenko tyhmä?”
Et ole. Nykymusiikin kuunteleminen vaatii eri asennetta kuin Beethovenin viidennen. Tässä on muutama ammattilaisen vinkki, joilla selviät (ja ehkä jopa nautit) seuraavasta kantaesityksestä:
1. Unohda melodian etsiminen
Jos etsit tuttua, hyräiltävää teemaa, petyt todennäköisesti heti. Sen sijaan keskity tekstuuriin. Miltä ääni tuntuu? Onko se karhea, lasimainen, painava? Kuvittele katsovasi abstraktia maalausta – et etsi siitä esittävää kuvaa, vaan värien ja muotojen vuoropuhelua.
2. Päästä irti odotuksista
Klassinen musiikki on perinteisesti perustunut jännitteeseen ja sen purkaukseen. Nykymusiikki ei aina tarjoa tätä helpotusta. Se saattaa jättää jännitteen ilmaan. Se voi olla ahdistavaa, jos odotat ”valmista” lopetusta. Hyväksy epävarmuus. Joskus teos loppuu ikään kuin kesken lauseen – se on tarkoituksellista.
3. Lue teosluesittely etukäteen – tai älä lue
Joskus säveltäjän selitys (joka on usein täynnä akateemista jargonia) vain sotkee päätä. Kokeile joskus mennä konserttiin täysin ”kylmiltään”. Anna äänen vyöryä yli ilman, että yrität analysoida, onko kyseessä seitsenosainen rakenne vai vapaa fantasia. Oma kokemukseni on, että usein vahvimmat elämykset tulevat, kun ei tiedä, mitä on tulossa.
Elävä musiikki on nykymusiikin elinehto
Vaikka levyltä kuunneltuna moni moderni teos voi tuntua etäiseltä, live-tilanteessa homma muuttuu. Nykymusiikki on usein fyysistä. On eri asia kuulla Kaija Saariahon teos kuulokkeilla kuin istua Musiikkitalon katsomossa, kun ääni kiertää tilassa ja tunnet basson rintalastassa.
Jos katsot tulevia konsertteja, huomaat, että orkesterit piilottavat usein modernin teoksen tutumman ohjelmiston väliin (ns. ”hampurilaistaktiikka”: sämpylöinä Mozartia, pihvinä uutta musiikkia). Älä karkaa väliajalla. Anna sille mahdollisuus. Saatat vihata sitä, mutta ainakin se herättää tunteita. Ja eikö se ole taiteen tarkoitus?
1900-luku rikkoi musiikin, jotta 2000-luku voisi koota sen palaset uudelleen, miten haluaa. Tänään säveltäjä voi yhdistellä barokin kontrapunktia, elektronista hälyä ja kansanmusiikkia. Raja-aidat ovat kaatuneet. Se jos mikä on juhlimisen arvoista.