Jos kuvittelet barokkimusiikin vain peruukkipäisten herrojen tylsäksi hovimusiikiksi, suosittelen kuuntelemaan Vivaldin ”Talven” ensimmäisen osan uudestaan – mutta tällä kertaa niin kovaa, että naapuritkin heräävät. Se on puhdasta, aggressiivista energiaa. Barokki ei ollut hillittyä; se oli ajan rock-musiikkia, täynnä draamaa, kontrastia ja tunteiden paisuttelua.
Viva Classican toimituksessa olemme huomanneet, että monelle nykykuuntelijalle juuri barokki on se portti klassiseen musiikkiin. Miksi? Koska siinä on selkeä syke. Se groovaa. Barokin (noin 1600–1750) aikana musiikki muuttui tieteellisestä polyfoniasta tunteita repiväksi draamaksi. Sana ”barokki” tulee portugalin kielen sanasta barroco, joka tarkoittaa epämuodostunutta helmeä. Se kuvaa aikakautta täydellisesti: kaunista, mutta samalla hieman kummallista, rönsyilevää ja epäsymmetristä.
Mistä barokissa on oikeasti kyse?
Usein musiikin historiankirjat aloittavat luettelemalla vuosilukuja ja sotia. Unohdetaan ne hetkeksi. Musiikillisesti barokki oli vallankumous, joka siirsi painopisteen tasaisesta, ”enkelimäisestä” renessanssilaulusta kohti yksilöä ja inhimillisiä tunteita.
Barokkimusiikin ytimessä on yksi käsite, jota ilman tätä aikakautta on mahdotonta ymmärtää: Affektioppi. Se kuulostaa hienolta termiltä, mutta käytännössä se tarkoittaa tunnetilojen systemaattista esittämistä.
Säveltäjät eivät enää vain ”tehneet musiikkia”. He uskoivat, että tietyt intervallit, rytmit ja sävellajit vaikuttavat suoraan ihmisen fysiologiaan – kehon ”nesteisiin”. Jos kappale on surullinen, se on murskaavan surullinen alusta loppuun. Barokissa ei tunneta sellaista modernia kikkailua, jossa iloinen biisi muuttuu kesken kaiken ahdistavaksi. Jos lähdetään mollissa liikkeelle, siinä myös pysytään ja vellotaan pohjamutia myöten.
Basso Continuo – Barokin rytmisektio
Jos menet mihin tahansa barokkikonserttiin – oli se sitten Helsingin Musiikkitalossa tai pienessä kivikirkossa maaseudulla – huomaat lavalla jotain, mikä erottaa tämän ajan myöhemmästä klassismin aikakaudesta tai romantiikasta.
Siellä on aina ryhmä, joka soittaa koko ajan, taukoamatta. Tätä kutsutaan basso continuoksi. Se on käytännössä barokin vastine jazz-bändin komppiryhmälle:
- Cembalo (tai urut kirkossa) hoitaa harmonian ja ”kilinän”, joka pitää orkesterin kasassa. Cembalisti on usein kuin bändin kapellimestari, joka nyökkäilee iskut paikoilleen.
- Sello, viola da gamba tai fagotti soittaa matalaa bassolinjaa, luoden musiikille tukevan pohjan.
- Luuttu tai teorbipeli (se jättimäisellä kaulalla varustettu kitaran esi-isä) saattaa lisätä rytmistä napsua.
Tämä jatkuva basso on se elementti, joka saa barokkimusiikin tuntumaan eteenpäin rullaavalta. Se ei pysähdy.
Ooppera: Kun musiikki oppi puhumaan
Monet meistä Viva Classicassa rakastavat oopperaa, ja meillä on kiittäminen barokkia sen olemassaolosta. Ennen 1600-lukua musiikki oli pitkälti kirkollista tai tanssimusiikkia. Sitten Italiassa (tietenkin Italiassa) joukko intellektuelleja päätti, että antiikin Kreikan draamat pitäisi herättää henkiin – ja he kuvittelivat, että ne alun perin laulettiin.
Syntyi ooppera. Claudio Monteverdi oli tässä avainhahmo. Hänen L’Orfeo (1607) on ehkä ensimmäinen oikea ooppera, joka tuntuu nykykatsojastakin draamalta eikä vain peräkkäisiltä lauluilta. Barokkiooppera oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin mitä näemme nykyään:
- Lavasteet olivat insinööritaidon ihmeitä. Jumalat laskeutuivat pilvien päällä (deus ex machina), merihirviöt nousivat luukuista ja ja lavalla saattoi olla oikeita vesielementtejä.
- Laulajat olivat supertähtiä, erityisesti kastraatit. Nämä mieslaulajat, joilta oli ennen murrosikää… no, poistettu tietyt ominaisuudet äänen säilyttämiseksi, omasivat keuhkot kuin palkeet ja äänenkorkeuden kuin sopraanolla. He olivat aikansa rocktähtiä, joita palvottiin ja joille maksettiin tähtitieteellisiä summia.
- Yleisö ei istunut hiljaa pimeässä. Ooppera oli sosiaalinen tapahtuma, jossa syötiin, juotiin, pelattiin korttia ja huudeltiin lavalle, jos aaria ei miellyttänyt.
Kolme jättiläistä: Bach, Händel ja Vivaldi
Vaikka barokki kesti 150 vuotta, suurin osa meistä kuuntelee niin sanottua myöhäisbarokkia. Tässä vaiheessa tyyli oli hioutunut huippuunsa. Jos haluat ymmärtää aikakautta, nämä kolme herraa ovat ne, joista täytyy aloittaa.
Johann Sebastian Bach (1685–1750)
Rehellisesti sanottuna, Bach on monelle muusikolle lähes jumalolento. Mutta omana aikanaan? Hän oli ahkera virkamies. Hän ei matkustellut ympäri Eurooppaa, vaan pysyi Saksassa, teki töitä kirkolle ja kirjoitti musiikkia joka sunnuntaiksi. Bachin nerokkuus on siinä, miten hän yhdisti matematiikan ja tunteen. Hänen fuugansa ovat kuin monimutkaisia palapelejä, jotka ratkeavat täydellisesti, mutta samalla ne itkettävät kauneudellaan. Mielenkiintoinen fakta: Bach oli eläessään tunnetumpi urkurina ja urkujen testaajana kuin säveltäjänä.
George Frideric Händel (1685–1759)
Jos Bach oli introvertti nörtti, Händel oli showmies. Hän muutti Saksaan, opiskeli Italiassa ja päätyi Lontooseen tekemään bisnestä. Händel ymmärsi, mitä yleisö haluaa. Hänen musiikkinsa on mahtipontista, melodista ja suoraan sanottuna hittihakuista. Messias-oratorio ja sen ”Halleluja”-kuoro ovat malliesimerkkejä – ne on tehty isoihin tiloihin, isoille massoille.
Antonio Vivaldi (1678–1741)
”Punainen pappi” Venetsiasta. Vivaldi opetti orpokodin tyttöjen orkesteria ja teki heistä Euroopan kuuluisimman kokoonpanon. Vivaldin musiikki on rytmistä ilotulitusta. Joskus vitsailtiin, että Vivaldi sävelsi saman konserton 500 kertaa, mutta se on epäreilua. Hän kehitti viulukonserton muotoon, jota käytetään edelleen. Hänen musiikissaan kuulee Venetsian – veden liikkeen, kiireen ja draaman.
Barokin soitinmaailma: Suolia ja puuta
Nykyaikana, kun kuuntelemme Spotifysta barokkia, on hyvä tarkistaa, onko kyseessä ”periodisoittimilla” tehty levytys vai moderni versio. Ero on valtava.
Barokin aikana viulujen kielet tehtiin lampaansuolesta, ei teräksestä. Ääni on aivan erilainen: se on karheampi, lämpimämpi ja siinä on enemmän ”puuta”. Se ei leikkaa korvaan samalla tavalla kuin moderni viulu. Lisäksi jouset olivat eri muotoisia, mikä teki äänen aloituksesta pehmeämmän, mutta nopeista kuvioista (joita barokissa riittää) erittäin iskeviä.
Cembalo on oma lukunsa. Se on soitin, joka ei tottele voimaa. Kosketinta painaessa ääni on aina yhtä kova, riippumatta siitä, kuinka kovaa lyöt. Dynaamiset vaihtelut (siirtyminen hiljaisesta kovaan) piti tehdä lisäämällä ääniä tai vaihtamalla sormiota, ei soittamalla voimakkaammin. Tämä pakotti säveltäjät olemaan luovia tekstuurin kanssa.
Miksi barokki loppui?
Vuoden 1750 paikkeilla (Bachin kuolinvuosi) ihmiset yksinkertaisesti kyllästyivät. Musiikki oli mennyt niin monimutkaiseksi ”kiemuraksi”, että tavallinen kuulija ei enää pysynyt perässä. Polyfonia, jossa viisi eri melodiaa soi yhtä aikaa, alkoi tuntua raskaalta.
Tilalle haluttiin jotain ”luonnollisempaa” ja kevyempää. Syntyi galantti tyyli, joka johti lopulta Wieniläisklassismiin ja sellaisiin nimiin kuin Wolfgang Amadeus Mozart. Melodia nousi pääosaan ja basso sai jäädä taustalle jompottelemaan.
Mutta barokki ei koskaan kuollut. Se on vain nukkunut ja herännyt uudelleen useaan otteeseen. Nykyään se elää uutta kukoistustaan, kun muusikot ovat alkaneet repiä irti vanhoista, pölyisistä esitystavoista ja soittavat tätä musiikkia sillä raivolla ja intohimolla, jota se alun perinkin edusti.
Lue sivustoltamme lisää eri aikakausista ja löydä seuraava suosikkisi – oli se sitten barokin koristeellisuutta tai modernismin minimalismia.