Jos klassismi oli hienostuneet illalliskutsut, joissa noudatettiin etikettiä ja keskusteltiin sivistyneesti, romantiikka oli se hetki, kun joku kaatoi viinilasin pöydälle, tunnusti epätoivoisen rakkautensa ja ryntäsi ulos myrskyyn. Se oli kaoottista, se oli suurta, ja rehellisesti sanottuna – se teki musiikista inhimillistä.
Viva Classican toimituksessa kuulemme usein lukijoilta kysymyksen: ”Mistä tiedän, onko kappale romantiikkaa vai klassismia?” Vastaus on yleensä yksinkertainen. Jos tunnet olosi levolliseksi ja tasapainoiseksi, kuuntelet todennäköisesti Mozartia. Jos taas tunnet sydämesi särkyvän, koet eksistentiaalista tuskaa tai haluat valloittaa vuorenhuipun, olet saapunut 1800-luvulle.
Tämä aikakausi, joka karkeasti ottaen hallitsi länsimaista taidemusiikkia noin vuodesta 1815 aina 1900-luvun alkuun, ei syntynyt tyhjiössä. Se oli vastareaktio. Valistusajan järki ja logiikka eivät enää riittäneet selittämään maailmaa, joka oli teollistumisen ja vallankumousten (kiitos Ranskan) myllerryksessä.
Beethoven: Mies joka rikkoi säännöt (ja pianot)
Emme voi puhua romantiikasta mainitsematta Ludwig van Beethovenia. Hän on se silta, jonka yli musiikin historia käveli – tai oikeammin marssi – klassismista romantiikkaan. Beethovenin myöhäistuotanto ei enää piitannut Haydnin tai Mozartin muotosäännöistä. Hän halusi ilmaista tuskaa, ja jos se vaati riitasointuja tai rakenteiden rikkomista, niin olkoon.
Muistan elävästi, kun ensimmäisen kerran kuulin Eroican livenä Musiikkitalossa Helsingissä. Se alku, ne kaksi iskuja… se ei ollut kutsu kuuntelemaan, se oli vaatimus. Beethoven näytti suunnan: säveltäjä ei ollut enää käsityöläinen, joka teki tilaustöitä aristokraateille. Säveltäjästä tuli nero, kärsivä taiteilija, joka kanavoi korkeampia voimia.
Jos haluat ymmärtää, mistä kaikki alkoi, suosittelemme tutustumaan klassismin ja romantiikan taitekohtaan tarkemmin aikaisemmassa artikkelissamme.
Suuruudenhulluuden estetiikka
Romantiikan aikana kaikki kasvoi. Ja tarkoitan kaikki. Pianot saivat valurautakehykset, mikä mahdollisti kovemman soittamisen (ja Franz Lisztin kaltaisten virtuoosien nousun ilman, että soitin hajosi käsiin). Mutta ennen kaikkea orkesteri paisui.
Vertailun vuoksi: Mozartin sinfoniassa saattoi olla 30–40 soittajaa. Mahlerin tai Wagnerin teoksissa lavalla voi olla yli sata muusikkoa. Tämä ei ollut pelkkää show’ta. Säveltäjät etsivät uusia ”värejä”. He tarvitsivat englantitorven melankoliaa, tuuban syvyyttä ja harppujen helinää kuvatakseen tunteiden koko kirjoa.
Tässä muutama asia, jotka muuttuivat radikaalisti orkesterimusiikissa:
- Vaskipuhaltimet eivät olleet enää vain fanfaareja varten. Kiitos venttiilimekanismin kehittymisen 1800-luvun alussa, trumpetit ja käyrätorvet pystyivät soittamaan kromaattisia melodioita. Tämä muutti orkesterisoinnin täysin sellaiseksi paksuksi, kultaiseksi soundiksi, jota rakastamme.
- Dynamiikan ääripäät venytettiin äärimmilleen. Enää ei liikuttu vain pianon (hiljaa) ja forten (voimakkaasti) välillä. Tšaikovski saattoi kirjoittaa partituuriin pppppp (hiljaa kuin kuiskaus kuolinvuoteella) tai fffff (kuin maailmanloppu).
- Kesto venähti. Joskus tuntuu, että nykyajan TikTok-keskittymiskyvyllä Brucknerin yli tunnin mittaiset sinfoniat ovat haaste, mutta 1800-luvulla ne olivat tapa paeta todellisuutta. Ihmiset halusivat upota musiikkiin.
Intiimimpi puoli: Lied ja pianokappaleet
Olisi väärin väittää, että romantiikka oli pelkkää pauhua. Samaan aikaan, kun Berlioz vaati orkesteriinsa tykkejä, Franz Schubert istui wieniläisessä kodissa ja sävelsi pieniä lauluja, Liedejä.
Tämä on romantiikkaa aidoimmillaan: yksi laulaja, yksi pianisti ja teksti, joka kertoo usein menetetystä rakkaudesta, vaeltamisesta tai kuolemasta (romantikot olivat hieman pakkomielteisiä kuoleman suhteen). Lue arviomme Schubertin Winterreisestä, jos haluat sukeltaa syvään päätyyn heti kättelyssä. Se on sarja, joka saa kyynisimmänkin kriitikon hiljaiseksi.
Virtuoosien aikakausi – 1800-luvun rocktähdet
Meillä on nykyään poptähtiä, mutta 1800-luvulla oli Paganini ja Liszt. Niccolò Paganini oli viulisti, jonka väitettiin tehneen sopimuksen paholaisen kanssa, koska ”kukaan ihminen ei voi soittaa noin”. Hän pukeutui mustiin, oli kalpea ja soitti niin, että kielet katkeilivat – tahallaan.
Pianisti Franz Liszt puolestaan aiheutti ”Lisztomanian” (kyllä, termi on tuolta ajalta, ei Beatles-huumasta). Naiset pyörtyilivät hänen konserteissaan ja tappelivat hänen silkkihansikkaistaan. Tämä solistin palvonta on perintö, joka elää edelleen klassisen musiikin konserttikulttuurissa Suomessa ja maailmalla.
Kansallisuusaate: Sibelius ja Suomen ääni
Suomalaiselle yleisölle romantiikka on erityisen tärkeä, koska ilman sitä meidän musiikillinen identiteettimme näyttäisi hyvin erilaiselta. 1800-luvun loppupuolella heräsi kansallisromantiikka. Säveltäjät eivät enää halunneet imitoida saksalaisia tai italialaisia, vaan he halusivat musiikkinsa kuulostavan heidän omalta maaltaan.
Tšekissä oli Dvořák, Norjassa Grieg, ja meillä Jean Sibelius. Sibelius ei lainannut suoraan kansanlauluja (kuten monet luulevat), vaan hän loi sävelkielen, joka tuntui suomalaiselta metsältä, järveltä ja graniitilta.
Kun kuuntelet Finlandiaa, et kuuntele vain sointuja. Kuuntelet poliittista protestia Venäjän sortokautta vastaan. Se on romantiikan ydin: musiikki ei ole vain viihdettä, se on viesti. Sibeliuksen vaikutus on yhä valtava, jos katsot tulevia konsertteja Helsingissä tai Tampereella, huomaat että hänen sinfoniansa ovat edelleen ohjelmistojen selkäranka.
Ohjelmamusiikki: Tarinoita ilman sanoja
Yksi kiehtovimmista romantiikan piirteistä oli ns. ohjelmamusiikki. Säveltäjät alkoivat antaa teoksilleen nimiä ja liittää niihin tarinoita. Hector Berliozin Fantastinen sinfonia (Symphonie fantastique, 1830) on tästä kreisi esimerkki.
Tarina menee suurin piirtein näin: Nuori muusikko (Berlioz itse) rakastuu toivottomasti, vetää oopiumia ja näkee hallusinaatioita, joissa hän tappaa rakastettunsa ja joutuu mestauslavalle. Ja kyllä, voit kuulla giljotiinin terän putoavan orkesterin soinnissa neljännessä osassa. Se on täysin pähkähullua, ja juuri siksi niin nerokasta.
Mistä aloittaa kuuntelu?
Romantiikan aikakausi on valtava, ja siinä voi helposti eksyä. Tässä on Viva Classican toimituksen ”ei-tylsät” suositukset, joilla pääset alkuun ilman, että tarvitset musiikin teorian tutkintoa:
- Jos haluat draamaa ja suuria tunteita, laita soimaan Pjotr Tšaikovskin Sinfonia nro 6 (”Pateettinen”). Viimeinen osa on käytännössä ääneen puettua luopumista. Älä taputa, kun se loppuu. Tulee vain paha mieli.
- Pianomusiikin ystäville Frédéric Chopinin Nocturnet ovat ehdottomia. Ne ovat kuin yöllisiä päiväkirjamerkintöjä. Teknistä taituruutta, mutta aina melodia edellä.
- Kansallista paatosta kaipaaville suosittelemme Bedřich Smetanan Moldau-teosta. Voit kuulla, kuinka joki virtaa alkulähteiltä läpi Prahan. Se on elokuvamusiikkia 50 vuotta ennen elokuvien keksimistä.
- Jos haluat ymmärtää oopperan ”Gesamtkunstwerk”-ideaa (taideteosten summa), Richard Wagnerin Tristan ja Isolde on se järkäle. Varoitus: se kestää ikuisuuden, mutta alkusoitto muutti länsimaisen harmonian lopullisesti ns. ”Tristan-soinnulla”.
Romantiikan perintö tänään
Miksi meidän pitäisi välittää 200 vuotta vanhasta musiikista? Koska romantiikka loi pohjan sille, miten koemme musiikin tänään. Elokuvamusiikki – ajattele John Williamsia tai Hans Zimmeria – on suoraa jatkumoa myöhäisromantiikan orkesterinkäytölle. Ilman Wagnerin johtoaihetekniikkaa (leitmotif), meillä ei olisi Star Warsin ”Darth Vaderin teemaa”.
Romantiikka opetti meidät siihen, että musiikin tehtävä on liikuttaa, järkyttää ja lohduttaa. Se vapautti yksilön ilmaisemaan itseään ilman peruukkia ja puuteria. Seuraavan kerran kun menet oopperaan tai laitat kuulokkeet päähän bussissa tuijottaessasi sateiseen ikkunaan, olet hengessä mukana. Se on romantiikkaa.