Jos olet joskus istunut konserttisalissa ja tuntenut, kuinka musiikki tuntuu ”loksahtavan paikoilleen” kuin täydellisesti ratkaistu palapeli, olet todennäköisesti kuunnellut klassismin ajan musiikkia. Rehellisesti sanottuna, minulle wieniläisklassismi on aina edustanut musiikin suursiivousta.
Kuvittele tilanne: eletään vuotta 1750. Barokin raskas, koristeellinen ja monimutkainen ”pöly” alkaa laskeutua. Bach on juuri kuollut, ja ihmiset ovat yksinkertaisesti kyllästyneet siihen loputtomaan polyfoniaan, missä viisi eri melodiaa huutaa toistensa päälle. Haluttiin happea. Haluttiin selkeyttä.
Tässä kohtaa astuu kuvaan klassismi (noin 1750–1820), ja erityisesti wieniläisklassismi. Se ei ole vain ”vanhaa musiikkia”. Se on aikakausi, joka loi ne pelisäännöt, joilla länsimaista taidemusiikkia yhä tänäkin päivänä pelataan. Jos luet Viva Classican levyarvioita meidän viikoittaisesta syötteestä, huomaat, että vertaamme uutuuksia jatkuvasti näihin standardeihin.
Miksi juuri Wien? (Eikä esimerkiksi Kouvola)
Olisi hauska ajatella, että sattuma heitti nerot samaan kaupunkiin, mutta totuus on raadollisempi: raha. 1700-luvun lopulla Wien oli Euroopan kulttuurinen sulatusuuni. Habsburgien hovi ja lukuisat aatelissuvut, kuten Esterházyt, kilpailivat siitä, kenellä oli paras orkesteri tai taitavin kapellimestari. Muusikot menivät sinne, missä oli keikkaa.
Kaupungissa törmäsi toisiinsa italialainen ooppera, saksalainen instrumentaalimusiikki ja böömiläiset kansanrytmit. Se oli aikansa Piilaakso, mutta koodareiden sijaan kaduilla käveli peruukkipäisiä säveltäjiä etsimässä suojelijaa.
Tästä syntyi se kuuluisa ”kolminaisuus”, joka määrittää koko aikakauden:
- Joseph Haydn, joka käytännössä nikkaroi kasaan sinfonian ja jousikvarteton muodon. Hän oli se kokeilija, joka vietti vuosia eristyksissä Esterházyn linnassa ja totesi myöhemmin: ”Minun oli pakko tulla omaperäiseksi, koska kukaan ei ollut häiritsemässä.”
- Wolfgang Amadeus Mozart, josta on kirjoitettu hyllykilometreittäin tekstiä, mutta jonka nerous piili siinä, miten vaivattomasti hän yhdisti ”galantin” tyylin dramaattiseen syvyyteen. Lue lisää Mozartin elämäkerrasta sivuiltamme, jos haluat ymmärtää miestä myytin takana.
- Ludwig van Beethoven, joka saapui Wieniin oppiakseen Haydnilta, mutta päätyikin rikkomaan kaikki ne säännöt, jotka edelliset olivat luoneet. Hän on se silta, joka vie meidät lopulta kohti romantiikan tunnekuohuja.
Muodon selkeys – Miksi se on niin tyydyttävää?
Otsikossa mainittu ”muodon selkeys” kuulostaa kuivalta teorialta, mutta käytännössä se on puhdasta psykologiaa. Barokissa musiikki saattoi jauhaa samaa teemaa minuuttikaupalla ilman selkeää draaman kaarta. Klassismi toi musiikkiin tarinan rakenteen.
Keksittiin sonaattimuoto. Se on nerokas, koska se perustuu meidän luontaiseen tarpeeseemme kokea jännitystä ja purkausta. Se toimii melkein kuin Hollywood-elokuva:
Ensin on esittelyjakso. Meille esitellään sankarit (pääteema) ja heidän vastustajansa tai kumppaninsa (sivuteema), usein eri sävellajissa. Konflikti on luotu.
Sitten seuraa kehittelyjakso. Tässä kohtaa ”käsikirjoittaja” sekoittaa pakan. Teemoja pilkotaan, käännetään ympäri, viedään outoihin sävellajeihin. Tämä on se osa, jossa Mozart usein briljeerasi ja Beethoven myöhemmin melkein repi kuulijan korvat irti.
Lopulta tulee kertausjakso. Palataan kotiin. Teemat kuullaan taas, mutta nyt sovussa, samassa perussävellajissa. Jännitys laukeaa. Aivot kiittävät.
Tämä rakenne on niin vahva, että sitä käytettiin lähes kaikessa: sinfonioissa, sonaateissa, kvartetoissa ja konsertoissa. Kun kuuntelet vaikkapa Sibeliuksen varhaistuotantoa, kuulet edelleen kaikuja tästä logiikasta, vaikka ajat olivat jo muuttuneet.
Homofonia syrjäytti polyfonian
Yksi iso muutos oli tekstuurin keveneminen. Polyfonia (monia itsenäisiä ääniä) väistyi homofonian tieltä. Käytännössä tämä tarkoittaa: yksi selkeä melodia, jota muu orkesteri säestää.
Pianomusiikissa tämä synnytti ilmiön nimeltä ”Alberti-basso”. Tiedät kyllä sen – vasen käsi soittaa sellaista murrettua kolmisointua (dö-dö-dö-dö), joka rullaa tasaisesti eteenpäin samalla kun oikea käsi laulaa melodiaa. Se on yksinkertaista, mutta toimivaa. Se antoi musiikille rytmisen moottorin ilman, että kuulijan piti pinnistellä erottaakseen kolmea eri melodiaa yhtä aikaa.
Orkesteri kasvaa aikuiseksi
Muistan elävästi, kun opiskeluaikoina vertailin Bachin brandenburgilaisia konserttoja Haydnin myöhäisiin sinfonioihin. Ero orkesterin koossa ja käytössä on valtava. Klassismin aikana orkesterista tuli standardi.
Ennen saattoi olla vähän ”mitä kaapista löytyy” -mentaliteetti. Klassismin myötä vakiintuivat sektiot:
Jouset muodostivat rungon (viulut, alttoviulut, sellot, kontrabassot). Puupuhaltimet saivat omat parinsa – kaksi huilua, kaksi oboeta, kaksi fagottia. Ja mikä tärkeintä: klarinetti! Mozart rakasti klarinettia, ja on pitkälti hänen ansiotaan, että se vakiinnutti paikkansa. Vasket ja lyömäsoittimet toivat sitten voimaa tarvittaessa, vaikka trumpetit olivatkin vielä venttiilittömiä ja aika rajoittuneita.
Yksi soitin kuitenkin koki kovan kohtalon: cembalo. Barokin ajan basso continuo -ryhmän johtaja jäi tarpeettomaksi, kun sävellykset kirjoitettiin niin tarkasti, ettei improvisoitua täytettä enää kaivattu. Tilalle tuli fortepiano, nykyisen pianon esi-isä, joka pystyi soittamaan sekä hiljaa (piano) että kovaa (forte). Dynaamiset vaihtelut – nuo ihanat crescendot ja diminuendot – tulivat mahdollisiksi.
Ooppera laskeutuu maan pinnalle
Klassismin aikana tapahtui jotain, mikä muutti näyttämötaiteen täysin. Vakava ooppera, opera seria, joka kertoi lähinnä jumalista ja antiikin sankareista (tylsää, jos minulta kysytään), sai rinnalleen opera buffan eli koomisen oopperan.
Yhtäkkiä lavalla oli tavallisia ihmisiä: palvelijoita, ovelia vaimoja, hölmöjä aatelisia. Mozartin Figaron häät on tästä täydellinen esimerkki. Se oli aikansa vallankumouksellista satiiria. Viva Classican tapahtumakalenterissa nämä klassikot ovat edelleen ne varmimmat yleisömagneetit Suomen oopperataloissa, eikä syyttä. Musiikki palvelee draamaa, eikä toisinpäin.
Klassismin perintö nykypäivänä
Miksi meidän pitäisi välittää 200 vuotta vanhasta wieniläisestä musiikista? Koska kaikki sen jälkeen tullut peilaa itseään siihen. Romantikot kapinoivat sen sääntöjä vastaan, uusklasikot (kuten Prokofjev tai Stravinsky) yrittivät palauttaa sen selkeyden 1900-luvulla, ja jopa nykypäivän pop-kappaleet käyttävät yksinkertaistettuja versioita samoista sointurasitteista, jotka Haydn vakiinnutti.
Kun selaat Viva Classican konserttilistauksia, huomaat, että klassismin ajan teokset ovat usein ohjelmiston ”selkäranka”. Ne eivät ehkä aina tarjoa samaa eksistentiaalista tuskaa kuin Mahler tai Šostakovitš, mutta ne tarjoavat jotain, mitä nykymaailmassa on harvoin tarjolla: tasapainoa, logiikkaa ja kauneutta, jolla on selkeä muoto.
Jos olet vasta tutustumassa tähän aikakauteen, suosittelen aloittamaan Haydnin ”Lontoo”-sinfonioista tai Mozartin pianokonsertoista (erityisesti nro 20 ja 21). Ne eivät ole pölyisiä museoesineitä, vaan elävää, hengittävää puhetta sävelten muodossa. Ja kun kuulet sen täydellisen lopukkeen, jossa kaikki palaa harmonisesti kotiin, tiedät tarkalleen, mistä puhun.