Rehellisesti sanottuna, on lähes mahdotonta puhua länsimaisesta taidemusiikista ilman, että tämä nimi nousee esiin ensimmäisen viiden minuutin aikana. Johann Sebastian Bach ei ole vain yksi barokin aikakauden säveltäjä muiden joukossa – hän on se peruskallio, jonka päälle suurin osa myöhemmästä musiikinhistoriasta on rakennettu. Mutta unohdetaan hetkeksi se jalustalle nostettu ”musiikin isä” ja katsotaan miestä peruukin alla. Bach oli työmyyrä, kahvin ystävä ja nero, joka väänsi käsittämättömän monimutkaisia fuugia samalla, kun talo oli täynnä lapsia ja kirkkoneuvosto hengitti niskaan.
Ei mikään pölyinen matemaatikko
Monilla on koulun musiikintunneilta jäänyt Bachista sellainen kuva, että kyseessä on jonkinlainen sävelten matemaatikko. Että musiikki on pelkkää laskutoimitusta, symmetriaa ja sääntöjä. Ja tottahan se on, että Bachin kontrapunkti (tekniikka, jossa useat itsenäiset melodiat kietoutuvat toisiinsa) on teknisesti niin täydellistä, että se kestää minkä tahansa analyysin.
Mutta jos kuuntelet vain matematiikkaa, missaat koko pointin. Olen istunut monissa suomalaisissa kivikirkoissa kuuntelemassa urkuteoksia, ja voin kertoa, että kun d-molli-tokkatan ja fuugan alkusoinnut jyrähtävät ilmoille, kyse ei ole luvuista. Kyse on puhtaasta draamasta. Bach osasi kirjoittaa tunnetta tavalla, joka menee ihon alle. Hänen musiikissaan on rujoutta ja inhimillisyyttä, joka usein peittyy niiden hienostuneiden perruukkikuvien alle.
Hän ei myöskään ollut aikansa supertähti. Itse asiassa, kun hänet valittiin Leipzigin Tuomas-kanttoriksi – virkaan, jossa hän sävelsi suurimman osan merkkiteoksistaan – hän oli kaupunginvaltuuston kolmas vaihtoehto. ”Kun parhaita ei saatu, täytyy tyytyä keskinkertaisiin”, totesi eräs valtuutettu pöytäkirjojen mukaan. Aika ironista, kun miettii, että nykyään kukaan ei muista niitä ”parhaita” ehdokkaita (Telemann ja Graupner), mutta Bachin nimi tunnetaan kaikkialla.
Arki Leipzigissa: Uutta musiikkia joka sunnuntai
Kuvittele tilanne: sinun täytyy säveltää, harjoittaa ja esittää uusi kantaatti joka ikinen viikko. Ei pelkästään pieni laulu, vaan massiivinen teos kuorolle, solisteille ja orkesterille. Tämä oli Bachin arkea Leipzigissa yli 20 vuoden ajan. Viva Classican toimituksessa olemme usein miettineet, miten kukaan ehtii edes kirjoittaa nuotit puhtaaksi tuossa tahdissa, saati keksiä musiikin.
Hän ei säveltänyt jälkipolville tai museoihin. Hän sävelsi ensisununtaiksi. Se oli käyttötaidetta sanan varsinaisessa merkityksessä. Joskus paperi loppui kesken, joskus kopisteja ei ollut tarpeeksi. Silti laatu ei koskaan pettänyt. Jopa ”rutiiniteokset” ovat täynnä neroutta.
Tässä on se syy, miksi Bach resonoi edelleen meissä suomalaisissa musiikinystävissä: siinä on tiettyä luterilaista työmoraalia. Ei turhaa kikkailua, vaan raakaa työtä ja substanssia.
Suurimmat ”hitit” ja miksi niitä kannattaa kuunnella
Bachin tuotanto on niin laaja (yli 1000 teosta, ja paljon on kadonnut), että aloittelija voi helposti hukkua BWV-numeroiden viidakkoon. Tässä muutama nosto, jos haluat päästä sisään Bachin maailmaan ilman, että se tuntuu suorittamiselta.
- Jos haluat ymmärtää pianomusiikin ”vanhan testamentin”, ota kuunteluun Das Wohltemperierte Klavier. Se on kokoelma preludeja ja fuugia kaikissa mahdollisissa sävellajeissa. Se kuulostaa teoreettiselta, mutta on täynnä mitä mielikuvituksellisimpia tunnelmia.
- Matteus-passio on pääsiäisenä lähes pakollista kuunneltavaa monelle musiikkifanille täällä Pohjolassa. Se on massiivinen, lähes kolmituntinen järkäle, joka kertoo pääsiäisen kärsimysnäytelmän. ”Erbarme dich” -aaria on ehkä kauneinta ja riipaisevinta musiikkia, mitä viululle ja alttosolistille on koskaan kirjoitettu.
- Soolosellosarjat olivat pitkään unohduksissa pelkkinä etydeinä, kunnes Pablo Casals löysi ne divarista. Nykyään ne ovat sellistien Raamattu. Ensimmäisen sarjan G-duuri preludi on se kappale, jonka olet kuullut mainoksissa ja elokuvissa sata kertaa, mutta kokonaisuutena sarjat ovat syvällistä, intiimiä puhetta.
- Goldberg-muunnelmat on alun perin sävelletty, uskokaa tai älkää, unettomuuden hoitoon eräälle kreiville. Nykyään se on pianistien kuningaslaji. Glenn Gouldin levytykset ovat legendaarisia – toinen äärimmäisen nopea ja nuori, toinen hidas ja pohdiskeleva juuri ennen hänen kuolemaansa.
Bachin ”kuolema” ja ylösnousemus
Tämä on ehkä kiehtovin osa tarinaa. Kun Bach kuoli vuonna 1750, hänen musiikkinsa meni tavallaan pois muodista. Uusi ”galantti tyyli” – kevyempi, yksinkertaisempi, enemmän Mozartin ja Haydnin suuntaan – valtasi alaa. Bachin omat pojat, erityisesti Carl Philipp Emanuel, olivat aikanaan isäänsä kuuluisampia. Isä-Bachia pidettiin vanhanaikaisena peruukkipäänä, jonka musiikki oli liian monimutkaista ”luonnolliseen” makuun.
Hänen teoksiaan käytettiin lähinnä sävellyksen opetuksessa esimerkkinä siitä, miten tiukat säännöt toimivat. Vasta 1800-luvulla, lähes 80 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, nuori Felix Mendelssohn järjesti Matteus-passion esityksen Berliinissä. Se räjäytti pankin. Yhtäkkiä maailma tajusi, millainen aarre oli ollut hautautuneena arkistoihin.
Ilman tätä romantiikan ajan ”Bach-renessanssia”, meillä saattaisi olla hyvin erilainen käsitys musiikinhistoriasta. Myös meidän suomalaisten rakastama Jean Sibelius ammensi paljon näistä vanhoista mestareista, vaikka hänen tyylinsä olikin aivan muuta.
Miksi Bach toimii tänäänkin?
Olen usein miettinyt, miksi Bachin musiikki kestää kaikenlaista käsittelyä. Voit soittaa sitä syntetisaattorilla (kuten Wendy Carlos teki Switched-On Bach -levyllään), voit sovittaa sitä jazz-triolle (Jacques Loussier), voit soittaa sitä kanteleella tai sähkökitaralla. Ja se kuulostaa aina Bachilta. Se ei mene rikki.
Syy on siinä rakenteessa. Melodiat ja harmoniat ovat niin vahvoja, että ne eivät ole riippuvaisia sointiväristä. Toisin kuin vaikkapa Ravelin tai Debussyn musiikki, joka elää nimenomaan orkestraation väreistä, Bach on ”absoluuttista musiikkia”. Se on kuin arkkitehtuuria; vaikka maalaisit talon eri värillä, sen muoto ja nerokkuus säilyvät.
Vinkkejä aloittelevalle kuuntelijalle
Klassinen musiikki voi tuntua pelottavalta, ja Bach varsinkin voi vaikuttaa raskaalta. Älä ota stressiä. Tässä muutama käytännön vinkki, joilla olen itse käännyttänyt skeptikkoja:
- Unohda ajatus, että sinun pitäisi ”ymmärtää” fuugia tai kontrapunktia. Anna musiikin vain virrata. Bachin musiikissa on usein motorinen, sykkivä rytmi, joka on yllättävän lähellä nykymusiikin poljentoa.
- Kokeile urkumusiikkia livenä. Suomi on urkujen luvattu maa. Mene Helsingin Tuomiokirkkoon tai Musiikkitaloon urkukonserttiin. Kun jalkioäänet saavat penkin tärisemään, ymmärrät kyllä, mistä on kyse.
- Kantaatit ovat aarrearkku. Niitä on satoja. Esimerkiksi ”Herz und Mund und Tat und Leben” (BWV 147) sisältää sen kuuluisan koraalin (Jesus bleibet meine Freude), jonka kaikki tuntevat. Se on puhdasta iloa nuottien muodossa.
Barokin mestari, mutta katse tulevaisuudessa
Bachin myöhäistuotanto, kuten Die Kunst der Fuge (Fuugan taide), on jotain, mikä menee melkein yliluonnollisen puolelle. Teos jäi kesken. Viimeisessä fuugassa hän kirjoitti nuotteihin oman nimensä kirjaimet B-A-C-H (saksalaisessa nimistössä H on meidän H, ja B on alennettu H), ja sitten musiikki yksinkertaisesti katkeaa. Käsikirjoituksessa on pojan merkintä: ”Tässä kohtaa säveltäjä kuoli.”
Se on pysäyttävä hetki. Mutta se ei ole loppu. Bachin perintö näkyy kaikkialla. Jopa pop-musiikin sointukierrot ja bassolinjat noudattavat usein (tietämättäänkin) Bachin vakiinnuttamia sääntöjä. Kun kuuntelet Procol Harumin ”A Whiter Shade of Pale” -kappaletta, kuuntelet itse asiassa Bachia.
Viva Classica suosittelee lämpimästi kaivautumaan tähän maailmaan. Se saattaa aluksi tuntua vieraalta peruukkimeiningiltä, mutta pinnan alla sykkii intohimoinen, syvästi inhimillinen sydän. Johann Sebastian Bach ei ole vain historiankirjojen hahmo – hän on elävä, hengittävä osa eurooppalaista kulttuuria, joka tarjoaa lohtua ja järjestystä tässä kaoottisessa maailmassa.